Kotona Kerttulassa Kertomus nuorisolle, Aina

PDF: Kotona Kerttulassa Kertomus nuorisolle, Aina
Kotona Kerttulassa
Kotona Kerttulassa
The Project Gutenberg EBook of Kotona Kerttulassa, by Aina This eBook is for the use of anyone anywhere
at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the
terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Kotona Kerttulassa Kertomus nuorisolle
Author: Aina
Translator: Theodolinda Hahnsson
Release Date: June 28, 2006 [EBook #18710]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTONA KERTTULASSA ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe
Kotona Kerttulassa.
Kertomus nuorisolle.
Kirjoittanut Aina [Edith Forssman].
1Kotona Kerttulassa
2
Suomentanut Th. Yrjö-Koskinen.
Ensimmäisen kerran julkaissut G. W. Edlund 1903.
Nuorille lukijoilleni.
Luettuani “Ainan” “*Hemma på Gretaby*”, ihastuin kirjaan, tekijän puhtaan hengen ja sujuvan kirjoitustavan
vuoksi, ja ajattelin, että tämähän olisi meidän suomalaisellekkin nuorisolle sopivaa lukemista. Koska aina
olen rakastanut nuorisoa, päätin kääntää yllämainitun kirjan suomeksi. Kauppaneuvos G. W. Edlund otti sen
hyväntahtoisesti kustantaaksensa, joten se nyt suomalaisessa asussaan, nimellä “*Kotona Kerttulassa*”,
tarjotaan Teille luettavaksi.
Toivoen Teille, nuorille lukijoilleni, siitä paljon hyödyllistä huvia, piirrän
vanha ystävänne *Th. Yrjö-Koskinen*.
Enon ja tädin luona.
Äiti rakas!
Täällä nyt siis olen terveenä ja raittiina rakkaassa lapsuudenkodissasi Kerttulassa, ja tämäpä todellakin on ihan
sellainen, jommoiseksi sitä olet kuvannut, miellyttävin paikka mitä maailmassa löytyy. Muistoni siitä ovat
hyvin hämärät, sen huomasin heti, ja mitäpä neljänvuotiaasta saattaisikaan muistaa. Senpä vuoksi kaikki täällä
onkin melkein kuin uutta minulle.
Eno ja Meeri olivat minua vastassa asemalla. Olisinhan saattanut tulla tänne laivallakin kahta päivää
myöhemmin, täällä kun on oma laivalaituri, mutta junamatka oli myöskin varsin hauska. Satuin tutustumaan
erääseen rouvaan, jolla oli kolme vilkasta lasta. Minä rupesin näitten lasten kanssa leikkimään, jotta äiti sai
hetkeksi lepoa, ja tiedätkö, äiti, hän erotessamme oikein kiitti minua tuosta vähäpätöisestä avusta.
Eno itse ajoi ja Meeri ja minä istuimme takaistuimella vähäisissä nelipyöräisissä troskan tapaisissa
ajoneuvoissa, ja hevonen — sen nimi oli Oiva — se nyt oli oikein komea elukka, tumman ruuni,
tuuheaharjainen ja -häntäinen. En koskaan ole nähnyt jalompaa hepoa. Eno sanoo asemalta olevan 14
kilometriä Kerttulaan, mutta minusta tämä matka kului niin nopeaan kuin tanssi, sillä minulla oli niin paljo
nähtävää ja kuultavaa. Kyllähän ennenmuinoin Koivulassa vanhan iso-äidin luonakin oli hauskaa, mutta tämä
seutu metsäisine vuorineen, järvineen ja lampineen on kuitenkin paljon ihanampi. Vedet välkkyvät sinisilminä
tuolla vehreyden keskellä.
Minä muistin setä Topelius’en kaikki kauniit kertomukset ihanasta synnyinmaastamme Suomesta ja
sydämmeni rupesi taajempaan sykkimään. Tiedätkö, äiti kultani, kyllä minä tunnen, että rakastan kotimaatani,
vaikka tähän asti en kentiesi ole sitä oikein käsittänyt. — Meeri oli iloinen, kun näki minun ihastukseni, hän
oikein ylpeileekin siitä, että hän on suomalainen, ja eno hymyili ystävällisesti meille. — Hyvä on, että olette
isänmaallisia, rakkaat tyttöseni — sanoi hän — mutta teidän tulee myöskin aina työssänne ja toimessanne
elämässä osottaa, että isänmaan menestys on pyrkimystenne päämaali, sillä se on oikeata isänmaanrakkautta.

Aurinko läheni jo laskuaan, kun me ajoimme pitkin Kerttulaan vievää lehtokujaa, jossa lehevät koivut
levittivät varjoansa. Ne sinä varmaankin vielä muistat, äiti kulta, vaikka ne tietysti ovat paljon kasvaneet sinun
nuoruutesi ajoilta. Piha näyttää somalta, kun tie jakautuu kahtaalle, kiertäen kukkaryhmillä koristettua
ruohonurmikkoa. Kun sitten ajetaan portaitten eteen, näyttää Kerttulan vaalea kahdenkertainen rakennus
erittäin kodikkaalta ruskeine akkunapuitteineen ja sievine kattokoristeineen.Kotona Kerttulassa
3
Veranta tänne on laitettu lisää sittekuin sinä olit täällä. Se on niin iso, että koko perhe mahtuu siinä päivällistä
syömään, vieläpä vieraitakin lisäksi. — Täti otti minut vastaan avosylin; hän näytti niin hyvältä ja hauskalta;
voi, en saata kuvata häntä kuten tahtoisin, mutta sinä, äiti, kyllä muistat hänet. Hän on ikäänkuin Gerdan
vanhempi sisar. Gerda täyttääkin jo pian kahdeksantoista vuotta ja Fredrik seitsemäntoista sekä Meeri
viisitoista, — Meeri ja minähän olemme ihan yhden-ikäiset, kuten tiedät, — ja Bruuno on kolmentoista vuotias.
Sitte täällä vielä on kaksoisveljekset Haarald ja Pentti, jotka makasivat kehdossa minun viimein täällä
ollessani, sitte Eedit ja Ester, “pikku tytöt”, joiksi heitä nimitetään, ja viimeiseksi kaikkein herttaisin
kultanuppu, pieni Lilli, joka ei vielä osaa selvästi puhua.
Meitä on niin monta, että täällä surisee kuten mehiläispesässä, kun olemme kaikki koossa, mutta täällä
Kerttulassa on niin hyvää tilaa, ettei milloinkaan tunnu ahtaalta. — “Missä sydän antaa tilaa, löytyy kyllä
makuusijaa”, sanoo täti, vaikka hänellä olisi kuinkakin monta majoitettavaa, eikä hän myöskään näytä
rasittuneelta, vaikka me miten hääräisimme ja teuhaisimme hänen ympärillään.
Pojilla on tänä vuonna opettaja, eräs herra Kontio, joka näyttää vähän puhkilukeneelta. Bruunohan sai
keväällä ehdot matematiikassa. Fredrik tutkii kasveja ahkerasti, hänestä tulee varmaankin luonnontutkia — ja
maisteri tekee samoin; heitä tuskin vielä olen nähnyt. — Sitten en myöskään saa unhottaa kertoa äidille
kaikkien lemmikistä, vanhasta Tussesta — suuresta newfoundlantilaisesta mustaturkkisesta koirasta, jolla on
viisaat ruskeat silmät ja pitkät pörhöiset korvat. Se seuraa lapsia kaikkialle sekä on heidän rakkahin
leikkikumppaninsa, ja kun se loikoilee pihassa auringon paisteessa, niin ei voi olla taputtamatta tätä uskollista,
oivallista talonvartiaa.
Serkut ovat jo tehneet kaikenmoisia hauskoja suunnitelmia kesää varten; me aiomme soudella ja ajella, kylpeä
ja kävellä, ja minä tiedän, että minun tulee hyvin hauska, joll’et sinä, rakas äiti, vain minua siellä Ruotsissa
liiaksi kaipaa. Jospa sinä nyt oikein voisit kylpeä pois pahan päänkivistyksesi ja tulisit oikein terveeksi ja
reippaaksi. Sano terveisiä rakkaalle isälleni ja muista joka päivä omaa
Helkaasi.
— No nyt on kirje valmis! — Helka piirsi nimensä viimeiselle sivulle tehden vallattoman koukeron lopulle, otti
sitten kirjekotelon käteensä ja juoksi portaita alas. Hän naputti hiljaa etehisestä vasemmalle menevää ovea. —
Eno! —
— Noh, mitä tahdot, pikku ystäväni? Astu sisään vain! —
— Tuon kirjettä äidilleni. —
— Se on oikein tehty. Laske se tuonne hyllypöydälle muitten joukkoon, minun täytyy vielä kirjoittaa yksi,
ennenkuin posti lähtee. Äiti on, näenmä, saanut sinulta pitkän jutun; se tulee häntä huvittamaan suuresti, kun
hän siellä istuu yksinäisyydessä kaipaillen ainoaa lastansa — sanoi asessori Bergendahl ystävällisesti. — Kunpa
nyt vain viihtyisit Kerttulassa, rakas Helkaseni!
— Hoh, sen tunnen varmasti, — vastasi Helka katsellen suurilla ruskeilla silmillään suoraan enoonsa. — Olen jo
vuosikausia toivonut tänne, sillä silloin kun olin pieni, kertoi äitini tuontuostakin minulle rakkaasta
lapsuudenkodistaan, mutta kun me asuimme niin kaukana, emme tulleet matkustaneeksi tänne, ei senkään
vuoksi, että äiti oli kovin heikko, eikä hän uskaltanut antaa minun lähteä yksin.
Asessori nyökkäsi myöntävästi päätään.
— Kun sitte muutimme Helsinkiin ja minä tutustuin serkkuihin ja tulin heidän koulutoveriksensa, silloin minä
yhä enemmän rupesin halajamaan tänne, ja sitte vanhempani lupasivat, että pääsisin tänne tänä kesänä.Kotona Kerttulassa
4
— Niin, ja nyt siis olet täällä tädin ja enon luona vanhassa Kerttulassa — sanoi asessori ja taputti
sydämmellisesti sisarentytärtään olalle. — Huvittele nyt serkkujesi kanssa miten parhaiten saatat; silloin tulet
pian, toivon minä, yhtä ahvettuneeksi kuin Meeri ja tunnet itsesi oikein kodistuneeksi luonamme.
— Kiitoksia, eno hyvä, sen kyllä uskon… Nyt Meeri minua huutaa…
Ja poissa oli tyttö.
Arki-elämää.
— Missä olet, serkkuseni? Noh, hyvä että sain sinut käsiini, tule nyt kaikella muotoa! Gerda on jo mennyt
hyvän matkaa rannalle päin lasten kanssa. — Meeri tarttui kiihkeästi Helkan käteen ja vei hänet mukaansa.
Meren lahti sijaitsi noin viiden minuutin matkan päässä asuinrakennuksesta, tie kulki puiston kautta ja sitte
kauniin lehti- ja hakometsikön läpi, ja sitte oltiin jo heti perillä keltaiseksi maalatun kylpyhuoneen luona, jota
tuuheakasvuinen niemi suojasi aavemmalta tulevaa tuulta vastaan. Täällä meressä oli lapsilla iloisimmat
hetkensä. Pikku tytöt olivat jo vedessä, jossa potkielivat niin, että vesi roiskui kauas heidän ympärillään, ja
Gerda seisoi lautalla asettaen nutturalle pitkää palmikkoansa, Meeri viskasi äkkipäätä vaatteet yltään ja
molskahti veteen kuin suuri sammakko, mutta Gerda laskeutui alas kuten kaunis valkoinen kalalokki; siltä hän
ainakin näytti Helkan mielestä, joka seisoi portailla pöyristellen kastaen paljaita jalkojansa kylmään veteen.
Ester ja Eedit koettivat oppia uimaan; he makasivat poikittain kuivatuitten kahilakimppujen ja korkkityynyjen
päällä. Meeri tuli varsin hyvin toimeen vedessä, ja Helka ihmetteli Gerdaa, joka uiskenteli sinne tänne niin
taitavasti, että tuskin näki hänen liikuttavan käsiään tai jalkojaan.
Hui, ui, nyt täytyi Helkankin mennä veteen. Se tuntui niin kylmältä kuin jää, hänen kuumaa ruumistansa
vasten, mutta kun ensi vastenmielisyys oli voitettu, ihastui hän niin tuohon kirkkaaseen veteen, että hän rupesi
piirisille lasten kanssa ja lupasi pyytää Gerdaa opettamaan hänellekin uimataitoa.
Kaikkien mielestä uiminen oli mitä hauskinta, ja vaikea oli saada pikkutyttöjä vedestä pois. Meeri nuhteli ja
Gerda varoitti levollisella, hiljaisella tavallaan, mutta aina he vastasivat: — Me kastamme itseämme vain
kerran vielä, katsoppas nyt, tämä käy oikein taiteellisesti — yks, kaks, kolme! — Ja noin he kastoivat itseään
monta monituista kertaa, kunnes heidän oli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja silloin he aivan sinikalpeina
riensivät uimahuoneeseen. Siellä oli jokaisella määrätty paikkansa ja vaatevaarnansa. Kerttulassa oli kaikki
huolellisen käden järjestämää, sen huomasi heti. Eedit auttoi pikku Esteriä, joka ei vielä tullut toimeen
nappiensa ja nauhojensa kiinnittämisessä. Tullaksensa lämpimiksi uimisen jälkeen, lapset lähtivät juosten
kotiin, mutta isot tytöt istuivat vielä kauan puolipuettuina juttelemassa, suureksi harmiksi Bruunolle, joka jo
maltittomasti halusi päästä uimaan.
Poikain oli tapana juosta oitis aamulla noustuaan järveen kylpemään, mutta he menivät sitte jo taas
toistamiseen ennen päivällistä. Pikku tytöt eivät sitä saaneet tehdä, heillä kun oli ollut talvella hinkua.
Päivällislepoa vietettiin pihalla riippumatoissa koivujen alla tahi vaahterikossa puutarhassa. Jokainen etsi
mielipaikkansa, sillä välin kuin isä luki sanomalehtiä kammarissaan ja äiti nautti hetken lepoa verannan
sohvannurkassa. Hänen vapaahetkensä olivat harvat, ja usein hänet kutsuttiin pois kesken hänen lyhyttä
lepoansa.
— Täti ei saa olla viittä minuuttia rauhassa, luulen minä — sanoi Helka eräänä päivänä — nyt jo kolmannen
kerran tätiä huudetaan, sitte kuin tänne istuimme.
— Olet kyllä oikeassa — myönsi Meeri — hän tekee kaikki meidän kaikkien puolesta, ja me olemme niin
ajattelemattomia, että usein unohdamme auttaa häntä, milloin sitä voisimme tehdä. En tiedä miten aika joutuu
niin nopeaan, ikäänkuin sillä olisi siivet, ja aina loma-aika tuntuu liian lyhyeltä.Kotona Kerttulassa
5
— Gerda hakkaa kuitenkin kaiken sokerin, mitä talossa tarvitaan.
— Sen hän kyllä tekee, ja minä olen ottanut tehtäväkseni kukkien kastamisen; Freedrik ja Bruuno auttavat
puutarhassa Piilin muijan johdolla; hän on meidän puutarhurimme.
— Niin — sanoi Bruuno — ellen sitä tekisi äitini tähden, niin minä varmaan juoksisin tieheni, sillä ikävämpää
tehtävää en tiedä, kuin maata nelinryömin porkkanasaroissa ja nyhtää pois rikkaruohoa, niin pientä, että sitä
tuskin saa hyppysiinsä.
Tytöt nauroivat. — Kyllä näkyy missä Bruuno on liikkunut, Freedrik on paljon säännöllisempi, niin sanoo
Piilin muijakin — arveli Meeri.
— Niin, kun muija on niin kovasti säntillinen, ja mitenkä sitä saisi niin perattua, että jokainen pieni korsi tulisi
mukaan poikki menemättä. Mutta Freedrik on sen sijasta kovin hidas, sillä hän näkee jokaisessa rikkaruohossa
kasvitieteellisen harvinaisuuden, ja sitä, näes, täytyy tutkia, ja siihen menee aikaa, ymmärräthän sen.
— Mutta nyt emme saa laiminlyödä kukkien kuivaamista niin kauan kuin on kevätkukkien aika — sanoi Helka.
— Mennään jo tänään poimimaan — vastasi Meeri.
Helka ja Meeri olivat sivukumppaneita koulussa, Bruuno oli yhtä luokkaa alempana ja Gerda oli tänä keväänä
lopettanut koulunkäyntinsä, joten hän nyt ensi kerran käytti valkoista ylioppilaslakkia kiiltävine lyyryineen.
— Oih, kuinka tuo kukkasten kuivaaminen on ilkeätä! — Bruuno laski kätensä päänsä alle ja loikoili pitkänään
ruohikossa Meerin jalkojen edessä. — Eihän sitä koskaan saa olla rauhassa, ei edes loma-aikana.
— Hyi sinua, laiskuri — torui Meeri ja pisti veljeänsä niskaan kastikkeen kärjellä.
— Äs, oletko ilkiö taas niskassani!
— Noh, älä suutu noin vähästä, Bruuno hyvä — sanoi Meeri, mutta Bruuno käänsi selkänsä ja oli suutuksissa
olevinaan.
— Sain kiitosta kukistani menneenä vuonna — sanoi Helka, johdattaen puhetta toisaalle — mutta se oli
varmaankin ansaitsematonta, sillä omasta mielestäni ne eivät ensinkään olleet onnistuneita enkä minä
myöskään löytänyt niitä paljoa sieltä huvilan luota, jossa me asuimme.
— Oi raukkaa sinua, joka asuit huvilassa, sehän oli melkein kuin olisi täytynyt istua teljettynä
kaupunkipuutarhaan, jossa on rakennuksia ja aitauksia kaikkialla minne vain kääntyy.
— Eipä siellä yhtään ollut paha oltava, kuten sinä kuvittelet. Ikkunoista emme nähneet edes lähimpiä
naapureitamme, sillä siinä oli kaksi suurta vaahteraa ja pensas-aita rakennusten välillä.
— Suurenmoista tosiaan! Olisin mielestäni kuten sidottu vasikka, ellen saisi olla oikein maalla kesällä — sanoi
Bruuno vähän päätään nostattaen. — Ajatteles, kun ei pääsisi kertaakaan juoksemaan tarpeeksensa, ellei tulisi
aitaus vastaan tahi ellei jo olisi toisen huvilan alueella. Sitte ei siellä ole hevosia eikä lehmiä, tuskin
kanaakaan. Ei, toista täällä maalla on. Tämä vasta on jotakin! Tätä minä kiitän.
— Ja Kerttulaa ensi sijassa — lisäsi Meeri. — Täällä sinä kyllä asuskelisit vuodet ympärinsä.
— Sen kyllä myönnän! Kun tässä nyt olen kuhnustellut koulun läpi, rupeankin maanviljelystä harjoittelemaan,
sen isä jo minulle on luvannut, ja sitte tulen kentiesi vielä Kerttulan pehtooriksi.Kotona Kerttulassa
6
— Tule vain minun puolestani! En aio minäkään tässä laiskan tointa pitää, sen saat nähdä, minä aion ruveta
voimistelun-opettajaksi, ja Helka aikoo tulla veistotyön-opettajaksi!
— Onneksi olkoon! Vai niin, teistä ei siis kumpikaan aio naimisiin mennä, ehkä se on olevinaan
vanhanaikuista; mutta minä aion hankkia itselleni rouvan, ja kaunis hänen täytyy olla.
— Niin, ehkei pappilan Elma riitäkään — ivaili Meeri, joka mielellään vähän kiusotteli veljeään.
— Täällä pihalla on niin kuuma, että tulee elävänä paistetuksi — mutisi Bruuno ja siirtyi lehtimajaan vaahterain
siimekseen.
— Hänen tulee aina kuuma, kun puhutaan hänen entisestä suosikistansa — sanoi vallaton Meeri hymyillen ja
meni jälleen loikoilemaan riippumattoon. — Nyt on Iines Stormbom taas hänen paras leikkikumppaninsa.
— Vanhako on Elma Broberg? — kysyi Helka.
— Talvella täytti neljätoista; hänestä tulet pitämään, hän on oikein oiva tyttö, ja hänen veljensä Vihtori on
myöskin oikein hyvä poika.
— Hän kaiketi tuli ylioppilaaksi menneenä vuonna?
— Tuli niin, ja hän on niin taitava käytökseltään ja käyttää pincenez’tä, joka tekee hänet oikein soman
näköiseksi, ja sitten hänellä vielä on sievät viikset.
— Minä luulen hänessä olevan vähän keikarin vikaa — sanoi Helka — siltä minusta näytti silloin, kuin hänet
näin teidän asunnossanne kaupungissa.
— En minä juuri sitä tiedä, mutta kyllä hän aina käy hienommassa puvussa kuin Freedrik ja herra Kontio. —
Tiedätkö, että Elma tulee meidän kouluumme syksyllä. — Pian täältä lähdemme pappilaan, joten saat tehdä
naapuriemme tuttavuutta. Santaniemeen meidän myöskin täytyy mennä tervehtimään Lotta tätiä. Hänellä,
tiedätkö, on niin kovasti hauska ja kaunis koti, ja hän niin mielellään tahtoo nähdä nuorta väkeä ympärillään.
Santaniemi on komein kartano meidän pitäjässä.
— Hauskempi kuin Kerttula ei se kuitenkaan saata olla — intti Helka päättävästi. — Mutta kerroppas nyt vielä
jotakin Lotta tädistä!
— Aivan mielelläni; mutta hän ei suinkaan ole ainoastaan minun; vaan meidän kaikkien herttainen täti,
ensimmäinen henkilö, jota minä voin muistaa aikaisesta lapsuudestani. Silloin eli vielä hänen äitinsä, joka oli
kovin vanha, mutta nyt on täti yksin rakkaassa Santaniemessään ja hallitsee ja asettelee siellä kaikkea
paremmin kuin paras isäntä. Kaikki alustalaiset katsovat kunnioittaen häneen, ikään kuin hän olisi heidän
äitinsä. Isä sanoo, että hän on niin hyvä, ettei hän milloinkaan anna vasemman käden tietää, mitä oikea tekee.
Siellä on niin kummallisia vanhoja kapineita, siellä Santaniemessä, ja niin kauniita vierashuoneita, joissa on
valkoiseksi maalatut paneilit ja perhekuvia seinillä. Puutarhassa kasvaa omenapuita satamäärin, ja
marjapensaat seisovat siellä pitkissä jaksoissa kuten sotamiehet rivissä. Sitte siellä on huvihuone ja keinu ja
talli, jossa on mitä komeimpia hevosia; ne ovat Lotta tädin lemmikkejä. Niin, kyllä me olemme leikkineet ja
pitäneet hauskaa senkin seitsemän kertaa Santaniemessä ennen, jolloin tädin veljenpoika, Heikki, lapsena asui
siellä. Nyt hän jo on suuri mies, jo yli kahdenkymmenen, eikä hän olekkaan pitkiin aikoihin oleskellut
Santaniemessä muuta kuin pari viikkoa erästään. Hänestä tulee insinööri ja hän lueskelee paraikaa eräässä
oppilaitoksessa Dresdenissä. Heikki on erinomaisen hyvä ja vakava poika, vaikka hän on vähän hiljainen ja
harvapuheinen. Lotta täti onkin häneen hyvin kiintynyt; hän on tädin ainoa elossa oleva sukulainen. Oikein
hauskaa saada sinut tutustumaan Santaniemeen ja Lotta tätiin… Mutta tule nyt, äiti jo verannasta viittoo meitä
luoksensa.Kotona Kerttulassa
7
Molemmat tytöt kiirehtivät portaitten luo.
— Täällä on ollut Santaniemestä joku, joka on tuonut kopallisen hyvää lämmintä leipää, ja minä panin Fiinan
kattamaan kahvipöydän tänne ulos — sanoi rouva Bergendahl iloisesti; hän oli aina tyytyväinen, kun hänellä
oli hauskoja uutisia kerrottavana ja kun hän saattoi asettaa hauskuutta ympäristöllensä. — Isä tulee kohta, nyt
soitan poikia ja Gerdaa tulemaan myöskin!
Kellon tuttu ääni kutsui perheen jäseniä “keskus-asemalle”, joksi Bruuno hyvin sattuvasti nimitti verantaa,
joka kesällä oli tavallisena kokouspaikkana.
Pää täynnänsä saksalaisia lauselmia ja sananparsia, tuli Gerda alas ylikerrassa sijaitsevasta huoneestaan; hän
luki innokkaasti voidaksensa syksyllä lähteä ulkomaille täydentämään siellä opintojansa saksankielessä, joka
oli hänen pää-aineensa. Bruuno, joka oli nukkunut makeasti siimehikkäässä lehtimajassa, hieroi par’aikaa unta
silmistään.
Freedrik ja herra Kontio olivat laittaneet kuntoon muutamia harvinaisia kuivattuja kasveja; ja “maisteri” näytti
siltä, kuin hän vielä olisi oleskellut “tieteiden esikartanoissa”, kuiskasi Meeri Helkalle, sillä hänen vaalea
tukkansa oli pystyssä ja katse kaukaisuudessa, aina siihen asti kuin Gerdan sointuva ääni kuului joukosta,
jolloin hän ikäänkuin unesta hätkähti hereille.
Freedrik oli pitkä, vaalea ja hyvin solakka, hänellä oli aattehikas otsa ja suuret sinisenharmaat silmät, ja hän
oli ihan vastakohta Bruunolle, joka oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja hyvin tanakka. Bruunon vilkkaat
silmät saattoivat välistä välähtää salaman tapaan, kun joku häntä vastusteli, mutta Freedrikin luonteessa oli
jotakin levollista ja vakavaa, ja ainoastaan silloin, kun hän hymyili, kirkastuivat hänen kasvonsa ihmeellisesti.
Hän oli äitinsä näköinen; heillä oli sama lämmin katse ja yhtä miellyttävä hymyily.
— Olemme aikoneet mennä uistinta soutamaan tänä iltana, haluttaako teitä tulla mukaan? — kysyi Freedrik.
— Tietysti!
— Me myöskin tahdomme tulla mukaan! — huusivat pikku tytöt ja kaksoiset.
— Te ette voi olla ääneti — sanoi Meeri.
— Vene ei kannata niin monta — mutisi Bruuno.
— Saatammehan ottaa ison ruuhen — esitti Freedrik, joka ei tahtonut saattaa mielipahaa pikkusiskoille.
— Me pääsemme mukaan, me pääsemme mukaan! — huusivat lapset riemuiten ja keräytyivät vanhimman
veljen ympärille, hän kun aina oli kiltti heitä kohtaan.
Nuorison iloinen pakina kuului verannassa niin äänekkäästi, että seinät kajahtivat. Vanhemmat katselivat
hymyillen toisiaan. — Jumalan kiitos, kyllä talossa eloa ja iloa oli!
Parin tunnin kuluttua nähtiin vilkkaan joukon rientävän venerantaan, joka oli kauniin lahdelman pohjukassa,
missä myöskin laivalaituri sijaitsi; ja leikillisesti jutellen asetettiin siimat ja kopat veneeseen, jonne nuoret
vihdoin itsekin kiipesivät.
— Jollei teillä ole kala-onnea, niin poiketkaa vanhan Joosepin luo paluumatkallanne — sanoi äiti — hänellä
varmaankin on joku hauki kalasäiliössään.
— Kyllä, kyllä, äiti — kuului vastaus, mutta kaikki he toivoivat runsasta kalansaalista.Kotona Kerttulassa
8
Herra Kontio, joka aina oli pitkäveteinen esityksissään, kertoi laveasti Gerdalle eräästä uudenlaatuisesta
ongenvavasta, joka juuri oli tullut perille höyryaluksella, ja Freedrik pani kuntoon uistinta, sillä aikaa kuin
Bruuno hiljaa souteli eteenpäin. Kaikki koettivat olla niin hiljaa kuin mahdollista, mutta siinäpä lensi
sorsaparvi ylös kahilistosta, ja taas näkyi joku vene ulkona ulapalla; kaikki nämät vetivät nuorten huomiota
puoleensa, ja niin eivät enään muistaneetkaan olla vaiti, vaan juttelivat täyttä vauhtia. Miten nyt soutelivatkin
oikealle ja vasemmalle ja suoraan Kaijakan saarelle, niin eipä kertaakaan kala uistimeen tarttunut.
— Semmoista se on, kun on vene täynnä lörpötteleviä lapsinulikoita — sanoi Bruuno ollen vähän aikaa
soutamatta.
— Minun mielestäni me vanhemmat emme ensinkään ole olleet hiljaisempia kuin lapset — sanoi Freedrik
nauraen. — Mitä kalan väliä on, annetaan sen uida; niin kauniina iltana kuin tämä, tuntuu kuitenkin
ihastuttavalta olla ulkona lahdella.
— Kyllä tosiaan on ihanaa — sanoi Helka — lahti on tyyni ja kirkas kuin kuvastin!
Hän oli oikeassa; oli niin tyyntä, ettei pienintä värettäkään näkynyt sen kiiltävällä pinnalla, ja kaukana ulapan
tuolla puolen laskeutui ilta-aurinko. Kaikki veneessä olijat kävivät vähitellen äänettömiksi, heihinkin vaikutti
valtavasti luonnon juhlallinen iltarauha.
— Oi sinä kirkas iltarauha — sanoi Freedrik hiljaa.
— Emmekö laulaisi jotakin — kysyi Gerda. He olivat kaikki musikaalisia ja heidän oli usein tapana laulaa
yhdessä varsinkin kesäisin ulkona ollessaan, ja pian kajahteli lahden yli: “Kultaisessa kartanossa elää Ahti
syvällä aalloissa”, “Sä kasvoit neito” y. m. tunnetuita lauluja.
Kun he vihdoin suuntasivat venheensä kotiapäin, olisi koko seurue unohtanut sen ikävän seikan, ettei heidän
kopassaan hyppinyt ainoatakaan kalaa, ellei pieni Eedit pikku viisaasti olisi muistuttanut: — Tästä käy tie
Joosepin tupaan.
Meeri ja Helka lähtivät kalastajan luo saadaksensa äidin asian toimeen, mutta toiset jatkoivat matkaansa kotiin
päin. Muutaman hetken perästä tytöt seisoivat lahden pohjukassa pienen punaisen tuvan luona, jonka edustalla
vanha Jooseppi verkkojansa selitteli. Hän lupasi seuraavana aamuna tuoda kalan ja hymyili vähän ivallisesti
herrasväen kala-onnelle.
— Miten Leena tänään voi?
— Kuten tavallisesti, arvaan minä — tuumasi ukko.
— Käykäämme sisälle häntä katsomaan — sanoi Meeri. — Hän on vanhan Joosepin sokea vaimo, kuten tiedät.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa! — Meeri avasi rohkeasti tuvan oven.
— Hyvää iltaa, pikku neiti, minä tunsin teidät oitis äänestänne. — Sokea tuli empimättä suoraan heitä kohti. —
Täällä on joku vielä lisää, luulen minä!
— On, Helka serkkuni Helsingistä.
— No hyvänen aika, Roosa rouvan tytär! Häntä minä olisin mielelläni tahtonut nähdä, jos sen Jumala olisi
suonut sillä hänen äitinsä oli niin harvinaisen hyvä ihminen nuoruudessaan.
— Äiti on kyllä kertonut kalastajatuvasta, sekä miten heidän täällä oli tapana keittää takassa kahvia, jota sitten
alhaalla rannassa juotiin.Kotona Kerttulassa
9
— Jumala hänen hyvää muistiansa siunatkoon; mutta siihen aikaan minä en vielä ollut pimeydessä, kuten nyt.
— Niin, Leena parka, kyllä teidän on vaikea oltava — sanoi Meeri.
— Ei saa valittaa, pikku neiti; Jumala itse on pannut ristin päälleni, ja hän tietää, mikä meille paras on. Minulla
on myöskin niin paljo, josta minun tulee olla kiitollinen; ensiksikin on ukkoni kovin hyvä ja auttaa minua
kaikin tavoin; sitte minulla on niin hyvää isäntäväkeä, joka ei milloinkaan väsy osottamasta minulle hyvyyttä,
ja vieläpä minulla on katto pääni päällä ja jokapäiväinen leipä Herran armosta, ilman mitään ansiota. Olen
kuten kukkanen kedolla ja kuten taivaan lintu, minä en kehrää enkä kylvä, mutta saan kuitenkin osani tämän
maailman hyvyydestä. Niin, niin, nuoret neitini, vanha Leena on kaikin tavoin tyytyväinen.
— Hyvästi nyt taas tällä kertaa!
— Hyvästi, ja kiitoksia paljo, kun tulitte katsomaan! On niin ilahuttavaa sydämmelleni, kun muistetaan minua.
— Muija noikkasi ja kurkoitti tyytyväisenä pienet kurttuiset kätensä hyvästiksi.
— Miten hyvä ja kiltti vanha muija tuo Leena on — sanoi Helka ihan liikutettuna, kun kotiin lähtivät.
— Niin — sanoi Meeri — luulenpa että hän on tyytyväisin ja kiitollisin ihminen mitä minä tunnen. Äidin on
tapana sanoa, että Leena on monta kertaa antanut hänelle neuvoa kärsivällisyyteen esimerkkinsä kautta.
— Varmaankin hänestä voisi paljon oppia — sanoi Helka miettiväisesti.
Pihalta kuului samassa kellojen iloinen kilinä, ja tytöt rupesivat juoksemaan kilpaa joutuakseen aikanaan
illalliselle.
Naapurimme.
— Tänään aiomme lähteä ajamaan pappilaan — sanoi asessori eräänä aamuna aamiaista syödessään — äidillä
on suuri siivoominen juhannusjuhlaa varten, ja hän näkee varmaankin mielellään, että siirrymme pois
muutamaksi tunniksi.
— Mitkä hevoset otetaan, isä?
— Rusko ja Pekka; siitä sinä Bruuno saat huolta pitää.
Poika lähti nuolen nopeudella; hän ei milloinkaan tällaisissa asioissa vitkastellut. Tytöt riensivät pukemaan
itseänsä matkaa varten. Meeri ja Helka asuivat yhdessä eräässä kammarissa yläkerrassa, ja Gerda, joka kesän
ajaksi oli jättänyt vuoteensa orpanalleen, oli muuttanut pieneen vieraskammioon, jossa hän sai olla
häiritsemättä kirjoineen. Pojat ja herra Kontio asuivat ylikerran porstuan toisella puolen, ja lapset makasivat
alhaalla isän ja äidin luona.
Kaikki huoneet talossa olivat korkeat ja valoisat, ja huolimatta yksinkertaisuudestaan olivat ne kuitenkin
hyvin hauskat ja kodikkaat. Helka oli vallan ihastunut tyttöjen kammariin, jossa kaikki huonekalut olivat
valkoisiksi maalatut ja päällystetyt vaaleanpunaisella kukillisella kretongilla. Valkoisten akkunauudinten
yläpuolelle oli somasti laskotettu samanlaatuista kangasta, ja myöskin pienen pukeumapöydän ympärille, joka
sijaitsi huoneen nurkassa ja jolle tyttöjen kaikkein kauniimmat koristeet olivat aistikkaasti asetetut.
Molemmilla oli oma piironkinsa ja pesukaappinsa; hauska kirjoituspöytä oli akkunan ääressä, ja huoneitten
välikäytävässä oli tilava vaatehuone. “Yksinkertaista, mutta mukavaa” — se sananparsi näkyi tulleen
pääsäännöksi Kerttulassa.Kotona Kerttulassa
10
— Otan raitaisen kretonkihameeni ylleni — sanoi Meeri, joka kiireimmiten harjasi lyhyeksi leikattuja
hiuksiansa. Hän ei milloinkaan tuhlannut aikaa ajatellaksensa pukuansa.
— Täti neuvoi minua ottamaan sinisen puseroni ja mustan hameeni — kertoi Helka. — Hiukseni ovat jo aivan
pörröisinä, minun täytyy ne uudestaan kammata, ja sitte panen sinisen nauhan palmikkooni, että se pysyy
siistinä.
— Sievänä, tarkoitat kaiketi — sanoi Meeri hymyillen, hän kun mielellään laski leikkiä serkkunsa halusta
käydä sievästi puettuna.
Helka näytti vähän nololta, sillä hän muisti, että äiti oli varoittanut häntä turhamaisuudesta; mutta samassa
tuokiossa hän jo jälleen koetteli, miten somasti hopeainen rintasolki soveltuisi siniseen puseroon.
— Oletteko pian puettuina, tytöt — kysyi Gerda, jolla jo oli hattu päässä. — Hevoset ajetaan kohta portaitten
eteen eikä isä tahdo mielellään odottaa.
— Kohta, kohta! — Meeri etsi suurimmassa tuskassa käsineitään ja nenäliinaansa; hänen kapineillaan oli
omituinen taipumus kadota juuri viimeisessä hetkessä. “Hamssu” sanaa, jota hän usein sai kuulla nimensä
sijasta mainittavan, ei hänelle aivan syyttömästi sanottu.
— Hyvästi äiti, hyvästi pikku tytöt!
Asessori ja Helka istuivat nelipyöräisten rattaitten taka-istuimelle. Bruuno ajoi, Meeri istui hänen rinnallaan,
ja muilla oli hyvä tila linjaalirattailla.
Seura oli iloinen, ja matka oli hauska kauniissa kesä-ilmassa. Molemmissa ajoneuvoissa juteltiin niin
vilkkaasti, ettei kukaan muu kuin Bruuno ajatellut sitä, kuinka pian Rusko ja Pekka veivät heitä määrän
päähän. Mutta hän kyllä uskollisesti valvoi ja piti surua matkakumppaneistaankin. Joka mäessä ja jokaisen
sillan luona hän muisti huutaa maisterille, joka molemmin käsin piteli ohjaksia ja katseli Gerdaa enemmän
kuin hevosta: — Pitäkää nyt silmät auki!
Pappila oli vihantain puiden keskellä vähäisen järven rannalla. Se oli punaiseksi maalattu, ja akkunapuitteet
olivat valkoiset. Suuret vanhan-aikuiset portaat näyttivät varsin hauskoilta.
— Tervetultua, tervetultua! — Pieni pyöreä olento kepsahti kuten tuulispää yli pihan avataksensa veräjät
selkiselälleen; se oli Elma. Provasti ja pruustinna seisoivat portailla vieraita vastassa, ja nuori Vihtori herra
tervehti neitosia niin kohteliaalla kumarruksella, että se kyllä riitti heille kaikille kolmelle.
— Olemme koko viikon odottaneet teitä — sanoi pruustinna. — Elma on katsellut maantielle päin joka päivä.
Mutta nyt teidän täytyy, hyvät ystäväni, välttämättömästi jäädä päivällistä syömään meille, minulla on aivan
tuore kuha tarjottavana. Istukaa nyt tänne ulos, täällä on vilpoista, kahvi tulee ihan kohta. — Pieni
hyväntahtoinen pruustinna riensi pois, innostunut kun oli, toimittamaan virvokkeita vieraillensa.
Provasti ja asessori olivat sillä välin sytyttäneet sikarinsa sekä istuneet nurkassa olevaan sälesohvaan, ja
nuoret asettuivat portaille istumaan, kuten aina oli tapana pappilassa. Elmalla oli kaikenmoista kerrottavaa,
hänen pieni suunsa liikkui lakkaamatta, niin ettei Helka saattanut olla hymyilemättä; mutta sitähän Elma juuri
tahtoikin, sillä hänestä oli hauska, kun ihmiset näyttivät iloisilta. Siksipä hän ansaitsikin hyväilynimen
“auringonsäde”, jonka hänen isänsä oli hänelle antanut.
Vihtori oli hiljaisempi, mutta paljon kauniimpi kuin sisarensa. — Oikein hieno ja sievä nuori ylioppilas —
sanoi Meeri.Kotona Kerttulassa
11
Niin pian kuin oli kahvia juotu pruustinna tädin kiitettyjen ja tunnettujen kuminakaakkujen kera, vei Elma
vieraansa hakaan katselemaan komeaa ayrshire-vasikkaa, joka äsken oli saanut palkinnon eräässä
karjanäyttelyssä. Sitte heidän täytyi tarkastaa kanahuonetta ja kyyhkyslakkaa, jotka olivat Elman erityisessä
hoidossa. Hän kyllä tunsi jokaisen kyyhkysen ja pienimmänkin kananpoikasen nimen, vaikka ne Helkan
tottumattomissa silmissä olivat kaikki yhdennäköisiä. Kaikki oli uutta ja hauskaa nähdä, ja kun oli kuljettu
ympäri kaikkialla, yhdyttiin seuran toisiin jäseniin ja ruvettiin kaikin krokettia pelaamaan pihamaalla, joka
portaitten edestä oli tasoitettu sileäksi kentäksi.
Helka ja Freedrik sekä Bruuno ja Elma olivat yhtä puoluetta, herra Kontio ja Vihtori sekä Gerda ja Meeri
toista. Kaikki viimeksimainitut pelasivat erittäin hyvin, ja vähän epätasaisen taistelun perästä heidän onnistui
voittajina päästä sodasta. Väsyneinä ja lämpöisinä nuoret tulivat päivälliselle ja olivat vielä täydessä
keskustelussa pelistään, jota Bruuno ehdotti jatkettavaksi päivällisen jälkeen. Siitä tytöt eivät kuitenkaan
olleet huvitettuja, vaan he tahtoivat mieluummin istua siimeksessä keinulavitsalla provastin ikkunan alla.
Siinä piti tuumattaman miten juhannus-iltaa vietettäisiin, ja monta suunnitelmaa tehtiin, kunnes vihdoin kaikki
yhtyivät asessori Bergendahlin ehdotukseen, että he tänä vuonna soutaisivat Kaijakkasaareen ja polttaisivat
kokkoa saaren äärimmäisen niemen päässä.
Vihtori oli puhelias ja vieraille hyvin kohtelias. Hän kertoi tytöille pieniä kaskuja pääkaupungista ja tarjosi
nuorille herroille papirosseja; mutta ei Freedrik eikä herra Kontio polttanut. Bruuno kurkisti salavihkaa
avoinna olevaan ikkunaan ja otti sitte äkkiä kotelosta papirossin. Muutaman hetken kuluttua sattui asessori
kurkistamaan ulos provastin kammarin ikkunasta. Hänen tarkka silmänsä havaitsi heti suitsevan papirossin
Bruunon huulien välissä, mutta hän ei maininnut siitä mitään; hänen tyyni ilmehikäs katseensa puhui
kuitenkin tarpeeksi Bruunolle, joka heti viskasi pois puoleksi poltetun papirossi-pätkän. Hän tunsi kyllä isänsä
mielipiteen, ettei poikien sopinut polttaa, ennenkuin he itse olivat ansainneet rahaa tuohon tarpeettomaan
huviin, ja kaikkein vähimmin — sen tiesi Bruuno — sopi kolmentoista vuotiaan koulupojan polttaa papirossia.
Hän oli vain ollut liika veltto vastustamaan kiusausta; oli tuntunut hauskalta koettaa, miltä tuollainen maistui.
Vaan nyt hän oli pahalla mielellä. Iloinen seura ei häntä enää huvittanut, ja hän oli tyytyväinen, kun
vihdoinkin tuli aika lähteä pois, ja hän pääsi toimittamaan hevosia valjaisiin. Koko kotimatkan hän istui
synkkänä ja ääneti; mutta kun Helka ja Meeri olivat astuneet alas ajoneuvoista, tarttui Bruuno äkkiä isänsä
käteen kuiskaten: — Isä, suo anteeksi!
— Sen olen jo suonut, poikani — vastasi isä lempeästi, ja siten oli pilvi haihtunut Bruunon taivaalta.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Muutamia päiviä myöhemmin näkivät tytöt äidin panevan kutimensa vähäiseen työlaukkuun.
— Mitä tuo merkitsee, äiti?
— Sitä vain, että minä aion vieraisille Santaniemeen ja ajattelin ehdottaa, että sinä Meeri ja Helka tulisitte
seurakseni.
— Ai, niin hauskaa, niin hauskaa — huusi Meeri, joka rakasti seuraelämää ja vieraisilla oloa, varsinkin kun oli
kysymys lähdöstä Lotta tädin luo.
Matka molempien maakartanoitten välillä ei ollut pitkä, kun hevosella ajettiin, mutta vielä lyhempi, jos
kuljettiin pientä polkua metsän läpi. Tavallisesti naapurit käyttivät tätä oikotietä, jos ilma oli kaunis. Nyt siis
rouva Bergendahl ja tytöt lähtivät jalkaisin, ja Tusse seurasi mukana. Hyppien ja ilakoiden se heilutti tuuheaa
häntäänsä, kun oli päässyt mukaan.
Taivas oli kirkkaan sininen, ainoastaan kevyet pilvenhattarat liikkuivat siellä ylhäällä ikäänkuin valkoiset
pumpulihahtuvat, ja metsässä vanamokukat tuoksuivat. Helkan täytyi ehtimiseen seisahtua niitä poimimaan,Kotona Kerttulassa
12
joten hän jäi koko pitkästi toisten jälkeen; mutta mikäpä olisi ollut hauskempaa, kuin poimia noita pieniä
kukkakellosia ja leppoisena kesäiltana suhisevien hakopuiden siimeksessä nauttia niiden tuoksua.
— No katsoppas, nyt tulemme jo heti kartanoon — huudahti Meeri, ja hänen orpanansa kiirehti yhtymään
heihin talon komeitten rautaporttien luona, jotka johtivat vanhaan, hyvin hoidettuun puistoon, missä suuret
lehmukset ja saarnipuut levittivät tuuheita oksiaan.
— Santaniemi on monessa polvessa kuulunut neiti Furumarkin suvulle — kertoi rouva Bergendahl, sillä välin
kuin he kulkivat leveätä sannoitettua ajotietä pitkin. — Kaikki täällä onkin hyvin säilynyttä ja kunnossa
pidettyä vanhoista ajoista asti, niin että sitä oikein mielikseen katselee. Tuossa nyt näet talon päärakennuksen
suoraan edessäsi.
— Täti, sehän on ihan linnan näköinen — huudahti Helka kiinnittäessään katseensa tuohon valkoiseen
kulmakattoiseen komeaan kolmikerroksiseen kivikartanoon.
— Täällä asuu Lotta täti kuten prinsessa! — Rouva Bergendahl hymyili. — Katsos, tuolla hän itse seisoo ja
viittaa meille tervetuliaisia.
Portailla seisoi kullatun vaakunan alla pitkävartaloinen, vielä nuorennäköinen nainen, harmaaseen
silkkihameeseen puettuna ja musta pitsisolmuke vähän harmahtavissa hiuksissaan. Tämä nainen oli Lotta täti
omassa persoonassaan, ja kun vieraat tulivat lähemmäksi, riensi hän reippaasti heitä vastaan.
— Tervetultua! Hauska kun saan teitä nähdä, hyvät ystäväni. Ja sinäkin, pieni kaupungin tyttö, tervetultuasi
Santaniemeen! — sanoi hän sointuvalla äänellään ja suuteli Helkaa otsalle. — Meidän täytyy heti alusta tulla
hyviksi ystäviksi, muista se!
Vilpoinen oli tuo suuri hämärä porraskäytävä ja seinillä kummalliset maalaukset; täällä saattoi olla vilu
keskikesälläkin. Leveällä akkunalaudalla seisoi jäällä jäähdytettyä vettä, joka maistui ihanalta lämmittävän
kävelyretken perästä. Lotta täti ehdotti että Meeri, joka oli tuttu talossa, näyttäisi Helkalle kaikki talon
huoneet ja yleensä mitä nähtävää oli. Siinä syntyi sitten oikea huonetarkastus. He juoksivat portaita ylös ja
alas ja pitkin kapeita pitkiä käytäviä ja taas sieviin vierashuoneisiin, joista Meeri ennen oli kertonut; sitte ylös
ullakkoon näkö-alaa ihailemaan ja taas alas synkkiin kellariholveihin, joissa talon väki sanoi aaveitten
kulkevan. Helka ei milloinkaan ollut huvittavampaa nähnyt.
Alikerrassa olivat juhlahuoneet, kuten emäntä niitä nimitti. Siellä oli iso sali komeine kalustoineen: pitkine
sohvineen, joissa oli punaiset tamastipäälliset, korkeanojaisine tuoleineen ja pöytineen, joiden jalat olivat
taitehikkaissa kiemuroissa. Keltaisessa vierashuoneessa olivat sekä huonekalujen päälliset että uutimet mitä
vahvimpaa silkkibrokaatia, ja kiinalaisessa kammiossa oli jos jonkinmoisia kiinalaisia porsliinikapineita
hyllyillä, kaappien ja pöytien päällä. Tämä oli aivan kuin joku museo.
Viimeiseksi he tulivat ruokasaliin, pitkään, kapeaan huoneeseen, jossa oli tummat paneilit, vanhat
mahonkikaapit ja perhekuvia kaikilla seinillä. Siellä istuivat nyt Lotta täti ja rouva Bergendahl juomassa
suklaatia, ja kun Helka ihastuneena kertoi kaikesta, mitä hän oli nähnyt, sanoi emäntä:
— Teidän täytyy tulla olemaan täällä kokonainen päivä, silloin vasta pikku ystäväni oikein kodistuu
Santaniemessä, ja sitte teidän täytyy jäädä yöksi ja maata viheriäisessä kammarissa — tiedäthän Meeri — siellä,
jossa seinissä naksahtelee ja jossa aina uneksitaan hauskoja unia.
— Tuhansia kiitoksia, hyvä tätiseni, en tiedä mitään hauskempaa — huudahti Meeri. — Tuo viheriä kammari
vaikuttaa aina niin lumoavasti minuun.
— Hyvä, asia on siis varma! — Menkää nyt alas puutarhaan kukkasia katsomaan, ansareissa ei näin kesä-aikaanKotona Kerttulassa
13
ole paljon nähtävää. Sitte me kaikin lähdemme lammikolle katselemaan joutsenten toissapäivänä
valmistunutta asuntoa.
— Joutsenia, onko täällä todellakin joutsenia?
— On kyllä, neljä kappaletta. Ne uivat pitkin päivää lammikossaan.
Meeri vei Helkan mukaansa talon komeita ansareita katsomaan. Kun olivat tarpeekseen katselleet kukkasia ja
saaneet puutarhurilta suuret kukkavihot, läksivät he emännän ja rouva Bergendahlin parissa vähän edemmäksi
puistoon ja tulivat pienen viehättävän lammikon luo, joka kirkkaana kuvastimena oli heidän edessään.
Lammikon keskellä oli keinotekoinen pieni saari, johon ennenmainittu joutsenten uusi huone oli rakennettu
kiinalaisen pagodin tapaan, koristettuna pykäharjalla ja tornilla. Kirkkaan lammikon pinnalla uiskentelivat
joutsenet majesteettisen arvokkaasti.
Lotta täti oli ottanut leipää mukaansa tyttöjen murennettavaksi noille kauniille eläimille, jotka niin sievästi
kurkoittivat pitkää kaulaansa, ottaakseen heille viskattuja herkkupaloja.
Pieni lammikko vanhojen jättiläislehmusten siimeksessä muodosti sanomattoman kauniin taulun, eikä Helka
väsynyt sitä katselemasta, siinä kun hän seisoi nojautuneena vähäisen sillan rautakaidepuita vasten. Tädit
istuivat sohvalla lähellä keinotekoista kanavaa, joka johti veden lammikkoon. Myöhemmin he vielä kävivät
tallia tarkastamassa sekä ihailemassa hevosia ja pientä varsaa, joka oli täysveristä englantilaista rotua ja
emännän erityinen suosikki. Vihdoin vieraat jälleen lähtivät paluumatkalle, ja Lotta täti seurasi heitä
puistoveräjälle. — Tänne minä nyt jään, omalle yksityiselle alalleni — sanoi hän iloisesti noikaten
hyvästijätöksi — tulkaa pian jälleen ja ottakaa kaikki Kerttulan nuoret mukaanne, sillä hyötymansikat
kypsyvät jo pian ja teidän täytyy auttaa minua niitten syömisessä. — Hän viittoi vielä heille viimeiset
jäähyväiset, ennenkuin he katosivat metsään.
Juhannus.
— Nyt on juhannus, nyt viettää kesä häitään kautta koko Suomen — lausui Meeri, kun hän muitten nuorten
kanssa sitoili pihamaalla köynnöksiä verantaa varten.
— Juhannus muistuttaa aina joulua — sanoi hän. — Tänään ajattelen: “mitenkähän vietämme joulua”, ja
joulu-aattona muistelen juhannuskokkoa; ne ovat kuten kaksi rajakiveä puolivuosien välillä.
— Niin, mutta joulu-aatto on kuitenkin hauskempi kuin juhannus-aatto — sanoi pieni Ester, joka auttoi tyttöjä
antamalla kukkia ja oksia köynnöksiin.
— Niin minunkin mielestäni — vakuutti Eedit.
— Louluputti tytyy “onto tilttiä laptia” — huusi Lilli, joka myöskin tahtoi jotakin joukkoon puhua, ja hänen
pikku mansikka suunsa näytti niin suloiselta, että Helka orpanan täytyi viskata köynnös syrjään ja siepata
pieni tyttö syliinsä häntä syleilläkseen.
— Lilli tattoo olla tiltti, Lilli pitää louluputitta — löperteli lapsi.
— Oi, ei hän sinua unhota, pikku kultunen, siitä olen varma.
— Voi, jos saisit viettää joulua täällä, Helka, ehkä täti ja setä suostuisivat tulemaan tänne, — tuumi Meeri.
— Se kyllä olisi hauskaa; mutta monet tuulet ennättävät sitä ennen puhaltaa, — niin on meidän vanhan Vapun
tapana sanoa.Kotona Kerttulassa
14
— Niinhän se on. — Hurraa, nyt on minun köynnökseni valmis! Noh, pikku tytöt, etsikää nyt pian pojat tänne,
heidän täytyy kuitenkin auttaa meitä koristuspuuhissamme asettamalla näitä paikoilleen, koska me yksin
olemme saaneet niitä sitoa.
Eedit ja Ester lähtivät juoksemaan, niin että heidän valkoiset palmikkonsa tuulessa heiluivat. He olivat kuten
vaunuhevoset, niin yhtäläiset, ja posket punottivat ja silmät loistivat ilosta, ja aina he olivat toistensa kaikuna.
Pian ilmestyivätkin Freedrik ja Bruuno, ja monen keskustelun ja tuuman perästä saatiin köynnökset
kiinnitetyiksi somiin kiemuroihin verannan ympärille. Se oli Bruunon näppärien sormien ja ison veljen hyvän
tahdon ansio.
— Nyt tässä vasta oikein juhannukselta näyttää — sanoi Meeri tyytyväisenä. — Vähän vaivaahan meillä on
ollut, mutta tuntuu juhlalliselta, kun on vähän viheriää sisällä juhannus-iltana.
— Suo anteeksi, että unohdin tulla apuun! — Freedrik näytti olevan pahoillaan. — Tulin viipyneeksi metsässä.
— Minä kävin isän kanssa opettamassa Liinaharjaa — sanoi Bruuno mahtipontisesti.
— Katsokaapas Helkan sormia, niistä tippuu verta! — huudahtivat lapset.
— Sain muutamia naarmuja katajan havuista — sanoi hän ja koetti hymyillen piilottaa käsiänsä, jotka olivat
punaiset ja täynnä riipaleita.
— Helkalla on liika hieno nahka, toista ovat minun kourani — nauroi Meeri ja pisti esiin tukevat, ruskeat
kätensä.
— Tuollaiset pienet käsiraukat! — Freedrik veti esiin Helkan kädet ja tarkasteli noita lukemattomia naarmuja.
— “Paremmat ovat hyödylliset kuin kauniit kädet”, on äidin tapana sanoa — lisäsi hän ystävällisesti.
— Kyllä se onkin niin, täti on aina oikeassa.
— Mene nyt kylmässä vedessä hautomaan prinsessa-sormiasi, niin äilehtiminen kyllä niistä katoaa.
— Kiitos hyvästä neuvosta! — Helka riensi hymyillen ylös portaita. — Miten hyvä sydän Freedrikillä sentään
oli.
Teetä juotiin ulkona pihalla koivujen alla; se oli vanha tapa aina ilman ollessa niin kaunis kuin tänä
juhannus-aattona. Nuoret pelasivat lawn-tennista ja lapset hyppäsivät ympäri ruohostossa kuten pienet vohlat,
jotka ensi kerran ovat päässeet laitumelle. Eedit ja Ester juoksivat kilpaa kaksoisten kanssa, jotka lihavuuteen
nähden muistuttivat Bruuno veljeä; mutta Lilli oli “toista lajia”, kuten lapsenhoitajan oli tapana sanoa.
Kun toiset mellastivat ja painiskelivat keskenänsä hurjassa leikissä, liikkui hän kuten pieni keijukainen vähän
varpaitaan maahan kosketellen. Hänen pitkät vaaleat kiharansa, valkoinen ihonsa ja siniset silmänsä antoivat
hänelle enkelintapaisen muodon, joka täytti äidin sydämen surullisilla aavistuksilla. Tuo hento olento,
kestäisikö hän täällä siksi, että varttuisi vahvaksi?…
Illallisen jälkeen sälytettiin kaksi suurta koppaa täyteen kahvikaluja ja leivoksia, jotka sisäneitsyt Fiina ja
Kalle kuski veivät veneellä Kaijakkasaareen, minne pojat Kallen avulla jo monta päivää olivat kuljettaneet
kuivia risuja ja katajia. Lilli oli sanonut yöhyväiset ja mennyt vanhan hoitajansa saattamana levolle, mutta
kaikki muut läksivät mitä iloisimmalla juhlatuulella alas rantaan, jossa suuri vene oli valmiina heitä
odottamassa.
Pojat soutivat ja isä istui itse perää pitämässä tällä lyhyellä matkalla saareen, jossa Fiina jo rantakivien välilleKotona Kerttulassa
15
oli pannut tulta kahvipannun alle, sillä välin kuin Kalle laski salmeen tyhjiä tervatynnyreitä, jotka olivat
täytetyt vanhalla sälyllä.
— Tuolla tulevat pappilalaiset! — huudahti Bruuno, ja oikeinpa todella siellä näkyikin vähäinen valkoiseksi
maalattu purjevene tulevan esiin niemen takaa. Vihtori oli innokas purjehtia ja palkoveneen meloja, vaikka
hänellä pappilasta oli kahden kilometrin matka venerantaan.
Veneessä istuivat Elma ja Iines Stormbom. Vihtori istui purjenuorat kädessä “vallattoman sievästi”, kuten
Meeri sanoi. Hänen paitansa rinnus oli vaalearaitainen, kaulus oli alaspäin käännetty ja punainen silkki
sievästi solmittu kaulan ympäri. Hän oli oikein taiteilian näköinen Helkan mielestä, mutta näyttipä siltäkin,
kuin hän olisi tahtonut herättää vähän huomiota, arveli hän; ja ehkäpä Helka kyllä olikin oikeassa.
Nuoret kiirehtivät nyt saaren korkeimmalle huipulle. Siinä asessori Bergendahl jo parasta aikaa sytytti
kokkoa, joka pian lasten suureksi huviksi leimusi korkealle taivasta kohti. Tuli oli erittäin kaunis.
Tervatynnyrit alkoivat nyt myöskin leimahtaa ilmi tuleen, ja siellä täällä pitkin rantoja näkyi juhannuskokkoja
etäämmältäkin kesä-illan hämärässä.
Äiti, joka auttoi Fiinaa kahvinkeitossa, tuli nyt myöskin ylös muitten joukkoon ja rupesi tyttöjen avulla
kattamaan tilapäistä kahvipöytää tasaiselle paikalle kallioiden väliin, joiden reunalla kukin sai valita paikan
itselleen mielensä mukaan. Sitten tuli Fiina kantaen kahta suurta kuparipannua, ja tämän makuisan juoman
tuoksu sekaantui miellyttävästi kokosta suitsuvaan katajansavuun. Lapsetkin nyt joivat kaksi kuppia illan
kunniaksi, ja vaikka olikin syöty aimo illallinen, katosi leipäkoppien sisällys kuten lumi päivänpaisteessa.
Kun valkea rupesi hämärtämään, meni osa nuorisoa niemeltä etsimään risuja lisää; toiset lähtivät järvelle
Vihtorin veneellä, josta pian kuului laulu: “On tyyni yö”.
— Meidän täytyy vastata heille — sanoi asessori Bergendahl, kun nuoret palasivat tuoden suuret kantamukset
risuja.
— Mitä sitten laulaisimme? —
— Suomen laulun!
Soutaja tuolla järvellä pidätti aironsa ja jäi kuuntelemaan, ja kun laulu oli laannut, heiluttivat tytöt
nenäliinojaan ja Vihtori valkoista lakkiaan kiitokseksi. Pian tämän jälkeen vastasivat he kansanlaululla:
“Tuoll’ on mun kultani”.
Tämä vuorolaulu illan tyvenessä kuului kauniilta, ja äiti, joka oli ottanut unisen Esterin syliinsä, viittoi
ympärillään olevia jatkamaan lauluansa.
— En tietänyt enon laulavan — sanoi Helka Freedrikille, kun molemmat olivat valkeata korjaamassa.
— Isä on aikoinaan ollut parhaimpia laulajia yliopistossa.
— No eipä ihme, että laulumme kaikui niin erittäin kauniilta tänä iltana. Mutta näetkö veneen tuolla? Vihtori
nojautuu taaksepäin ja hänen kätensä lepää toisen airon päällä.
— Hän näyttää sievältä vaaleassa puvussaan.
— Sen hän kyllä itsekin tietää, ja se ei ensinkään näytä sievältä minun mielestäni.
— No niin, kyllä hän tosin vähän liiaksi näkee vaivaa vaatetuksestaan — tuumasi Freedrik hyväntahtoisesti –Kotona Kerttulassa
16
mutta pohjaltaan hän kuitenkin on kelpo poika, ja hänellä on oiva luonne.
Helka vaikeni hieman nolona, sillä hän tiesi kyllä äsken vähän loukkaantuneensa Vihtorin armollisesta
kohteliaisuudesta nuorempia tyttöjä kohtaan, joten hän ei oikein puolueettomasti voinut häntä arvostella;
mutta että Meeri saattoi häntä ihastella — sitä hän ei voinut käsittää.
Aika oli rientänyt lentämällä, ja äiti rupesi muistuttamaan, että lasten täytyi päästä höyhensaarille.
— Vielä meidän täytyy laulaa, ennenkuin erkanemme — sanoi asessori — yhtykäämme kaikin laulamaan
“Maamme”.
— Niin, niin, tehkäämme niin — huudahtivat nuoret; ja valoisassa kesä-yössä kajahteli rakastettu kotimaan
laulu laajalle avarien vesien ja lehtevien saarien yli, päättäen sopusointuisesti kesän juhlallisimman illan.
— Hyvästi, hyvästi! — kuului veneistä, kun erottiin, ja pappilan vähäinen purjevene kiiti pois.
— Me tapaamme toisemme huomenna kirkossa, — ei, tänään, sillä kello on kohta yksi — hyvää huomenta,
hyvää huomenta!
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Aikaisin kaiketi meiltä kirkkoon mennään — sanoi Helka kotiin tultuaan.
— Se riippuu siitä, mitä sinä aikaisena pidät — vastasi asessori hymyillen. — Kello kymmenen olisi Bruunon
mielestä aivan aikaista, vai miten?
— Kyllä minäkin melkein joka aamu olen unikeko, mutta niin kauan me tytöt emme sentään makaa
milloinkaan.
— No siis, jos olet valmiina kello yhdeksän, niin meillä on hyvä aika. Hyvää yötä nyt, ystäväiseni, nukkukaa
hyvin kaikki tyyni!
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Meeri, miksi et ota vaatteita yltäsi?
— Ole vaiti, minä odotan, että pojat menisivät huoneeseensa. Tuo Kontio nyt puhuu iankaikkisesti tuolla
ulkona. Etkö muista, että meidän piti poimia yhdeksää lajia kukkasia tänä iltana ja laskea ne pään-aluksen
alle.
— Kyllä, kyllä, mutta mistä me ne nyt enää löydämme?
— Minä kyllä tiedän, mistä me ne löydämme; sitä paitsi päivä jo sarastaa. Ota kengät jalastasi, että pääsemme
hiljaa hiipimään, muuten Bruuno saattaisi tulla ulos ja tehdä meille kiusaa. — No nyt meidän täytyy mennä!
Hiljaa kun hiiret hiipivät molemmat tytöt ulos portaita pitkin, ottivat ovisalvan auki ja olivat pian puutarhassa,
jossa vieno sumu leijaili pensaitten ja kukkaryhmien yli.
— Tässä on sinulle apila ja harakankukka, tuosta saat sireenikukan ja narsissan. — Yksi, kolme, kuusi,
kahdeksan, yhdeksän — nyt luulen, että minulla on tarpeeksi, laske nyt sinäkin kukkasesi, niin olemme
valmiit.Kotona Kerttulassa
17
Muutama minuutti myöhemmin makasivat tytöt vuoteissaan kukkavihot pään-aluksen alla.
— Mitä nyt uneksimme tänä yönä, se tapahtuu — sanoi Meeri ja viskasi käsivartensa päänsä yli.
— Minä en milloinkaan uneksi — tuumasi Helka. — Oikeammin sanoen, se tapahtuu kuitenkin ani harvoin —
lisäsi hän hyvin tunnontarkasti.
— Sitte uneksit varmaankin nyt juhannus-yönä — sanoi Meeri leikillisesti. — Nyt meidän täytyy nukkua,
muuten heräämme liian myöhään huomenna.
Meeri oli unien suhteen ennustanut oikein. Kun Helka heräsi aamulla ja näki auringon loistavan sisään
vaaleanpunaisten uutimien läpi, näki hän aivan selvästi edessään tien, jota hän unissaan oli kävellyt, kauniin
tien, joka kulki lehevien puitten ja taajojen pensaitten välitse. Valo tunkihe oksien lomitse, lintu viserteli
korkealla hänen päänsä yläpuolella, ja vanamo tuoksui hänen lähellään. Hänen rinnallaan kulki joku, joka
taivutti sivulle päin hänen edessään riippuvan oksan ja poimi kaikki pienet kivet pois epätasaiselta polulta.
Mutta kun hän kumartui katsoakseen, kenen näköinen tuo henkilö oli, niin hän heräsi. Kyllä hän varmaan
luuli, että Freedrikin olkihattu se unessa leijaili hänen edessään, vaikka tuhmaahan se oli semmoinen.
Alhaalla kuului kello lyövän jo kahdeksan. Helka hyppäsi reippaasti vuoteeltaan ja huusi Meeriä, joka
haukotellen tirkisteli toisella silmällään.
— Joudu, Meeri, me olemme nukkuneet liiaksi!
— Ois, miksi minua herätit, olin juuri rupeamaisillani näkemään unta.
— Se olisi ollut ihan liian myöhäistä — nauroi Helka, joka juuri pisti kasvonsa pesuvatiin. — Minä suoritin sen
asian jo aikaisemmin ja tein kävelyretken metsään. Kuinkahan pitkälle minun tänään vielä täytynee kulkea?
— Tuhmahan olet! Eihän juhannus-yön unen heti tarvitse toteen mennä. Vasta vuosien takaa saattaa se vielä
toteutua.
— Kiitoksia, ennustaja, nyt lähden alas aamiaista syömään enoni kanssa — sanoi Helka. Ohimennen hän
naputti Bruunon ovelle varoittaen:
— Nouse jo, Nukku-Matti, muuten lähdemme ja jätämme sinut!
Ainoana vastauksena oli epäselvä mörinä, joka kuului puolittain patjan helmasta. Bruuno ei vain joutunut
kirkkoon sinä päivänä, sen Helka arvasi.
Vaan kaikki muut läksivät rilloissa ja isoissa vaunuissa kirkolle, joka sijaitsi kauniilla paikalla ja oli nyt
täynnä sireenikukkien ja kielojen tuoksua, sillä rippikoululapset olivat tänään laskettavat Herran ehtoolliselle.
Heidän puolestaan vanhempien hartaat rukoukset nousivat Kaikkivaltiaan luo.
Juhlallista oli nähdä nuorta joukkoa tuolla alttarikehän ympärillä, — siltä ainakin tuntui Helkan mielestä.
Edellisenä vuotena olivat Gerda ja Freedrik seisoneet siellä toisten parissa. Hän katsoi serkkuihinsa; Gerdan
silmistä valui kyyneleitä, ja Freedrikin levollinen muoto näytti juhlallisen vakavalta.
Helka painoi päänsä penkkiin ja sulki silmänsä.
— Oi Jeesus — rukoili hän hiljaa — minulla on niin paljon taisteltavaa, olen usein paha, tyytymätön ja
kiittämätön, vaikka olet antanut minulle niin paljon hyvää. Auta minua oikein sydämessäni Sinua kiittämään
ja auta minua tulemaan lapseksesi täällä ja iankaikkisuudessa.Kotona Kerttulassa
18
Urkujen soitto kaikui mahtavasti kirkon vanhoissa holveissa, ja seurakunta veisasi hartaudella: “Sun haltuus,
rakas Isäni, mä annan aina itseni, mun sielun’, ruumiin’, tavaran’, ne ota, Herra vastahan”.
Helka kohotti päänsä ja rupesi veisaamaan mukana. Hänen sydämmensä tuntui nyt niin kevyeltä ja luottavalta,
ja siksipä tuon virren sanat olivat ikäänkuin häntä varten kirjoitetut. Ei hän milloinkaan ollut unohtava tätä
jumalanpalvelusta tässä kukkasilla koristetussa temppelissä, johon kesäiset lauhkeat tuulahdukset virtailivat
auki olevista ikkunoista ja auringon valo laskihe seurakunnan yli; — niin, ei milloinkaan!
Sadetta ja päänsärkyä.
Litis, latis, loiskis, loiskis!
— Mitä lotinaa minä kuulen? — kysyi Meeri eräänä aamuna unisella äänellä.
— Siellä sataa, luulen minä — kuului vastaus.
Meeri kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudestaan, mutta hänen serkkunsa makasi valveilla ja kuuli miten
sadepisarat ratisivat ikkunoita vasten ja miten vesi lorisi alas kattokourua pitkin. Ensi kerran nyt satoi, sitte
kuin Helka oli Kerttulaan tullut.
Lapset olivat kaikin vähän nurpealla tuulella aamiaista syödessään. Pikku tytöt aikoivat juuri tänään panna
toimeen nukkiensa vaatteidenpesun, ja pojat olivat aikoneet tehdä suurenmoisen lammikon kaivon luona
olevaan isoon ojaan, mutta kun nyt satoi, ei voinut ryhtyä mihinkään.
— Meidän täytyy jättää pyrola unifloran poimiminen toiseen aikaan — sanoi Freedrik tarkastaessaan pilvistä
taivasta.
— Ois tuota sadetta, kun se nyt tulikin — valitti Meeri. — Tänään meidän piti lähteä Lotta-tädin luo ja olla
siellä koko päivä.
— Sade on hyvää perunoille ja kauran-oraille — tuumasi Bruuno hyvin viisaan näköisenä — siitä isä iloitsee.
— Kyllä niin, se tuli juuri parahiksi, sillä nyt on laiho kukkinut, ja kaikki kasvit janosivat vettä.
— Puutarhapenkereet myöskin hyvästyvät tästä sateesta — sanoi äiti. — Piilin muija on jo kauan valittanut
kovaa kuivuutta.
— Vaihtelua täytyy olla sekä luonnossa että elämässä kehityksen tähden — sanoi asessori. — Tämä on sopiva
päivä käyttää kirjoituksiin, joita olen lykännyt tuonnemmaksi.
Gerda hymyili hänelle. — Ajattelin juuri tuota, isä. Kun sataa, silloin ei ensinkään tee mieli lähteä ulos
aikaansa tuhlaamaan.
— Älä toki liiaksi työtä tee, tyttöseni — isä veti hänet hellästi luoksensa — me ihmislapset olemme kuten nuoret
hevoset, toista täytyy hopottaa menemään, toista täytyy pidättää kulussaan. En koskaan uskonut, että pikku
linnustani tulisi tuollainen kirjatoukka!
— Tahdon hyvin valmistaa itseäni, isäseni, kallista oloani varten Dresdenissä, jonne sinä minut kustannat
syksyllä.
— Tunnollinen, hyvä tyttöni! — Hän suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa ja läksi huoneesta.Kotona Kerttulassa
19
Äiti otti avainkimppunsa ja katosi kyökkitoimiin. Haarald ja Pentti joutuivat kinaan veitsestä, Eedit rummutti
akkunalle ja Ester kierieli lattialla. Helka meni ulos verannalle ja näki miten sade oli tehnyt pieniä puroja
santaan ja miten sireenien oksat vedestä raskaina taipuivat maahan asti. Vahinko, ettei aina saattanut olla
kaunista ilmaa!
Nyt tuli äiti takaisin. — Nouse pystyyn, Ester pieni, miksi siinä makaat?
— Siksi että sataa enkä tiedä mitä tekisin.
— No sen äiti kyllä tietää! Reipastukaa nyt, lapset, olettehan ikäänkuin olisitte kaupattavanne myyneet ja
rahanne hukanneet. Tänäänhän on työpäivä, tulkaa nyt käsityötä tekemään, niin minä luen teille oikein
hauskan kertomuksen.
— Sepä hauskaa! — Tyytymättömyys oli kuin poispuhallettu. Pojat asettivat tuoleja pöydän ympärille, ja
jokainen kiirehti etsimään työnsä. Haarald ja Pentti kutoivat tomuliinoja, Eedit ompeli koululaukkua ja Ester
päärmäsi nenäliinaa. Lillin korkea tuoli asetettiin äidin viereen ja hänelle annettiin paperi ja kynä, joten hän
saattoi piirtää “uttoja”. Bruuno etsi esiin puolivalmiin kalakassinsa ja Meerillä oli käsissään sekainen
virkkaus.
— Hauskaltapa täällä näyttää — sanoi Helka, kun hän verannalta tullen astui sisälle. — Täälläpä luullakseni on
lukuseura; saanko tulla mukaan?
— Tietysti, eikö sinulla ole mitään työtä?
— Kyllä minulla on pöytäliina, joka ei tullut valmiiksi lukukauden aikana.
— Sehän sopii mainiosti, nyt otamme sen esiin.
Hetken perästä oli myöskin Helka joukossa, ja kaikki kuuntelivat tarkkuudella Amanda Kerfstedtin
kertomuksia “Pienokaiset ja suuret”, joita äiti luki ääneensä. Lapset olivat niin ihastuneet kertomuksen
“pienokaisiin”, että he unhottivat koko sade-ilman, ja aamupäivä kului kuten uni.
— Äiti kulta, lue vielä kappale, yksi ainoa vain, — näin aina huudettiin, kun luvusta uhkasi tulla loppu; mutta
vihdoin siitä kuitenkin tuli loppu. Rouva Bergendahl oli luja ja sanoi heidän istuneen tarpeeksi kauan alallaan
tällä kertaa; nyt saattoivat kaikin panna työnsä pois päivällisiin asti, ja pikku tyttöjen tuli lähteä
kanahuoneeseen katsomaan, olivatko Korkeajalka ja Helmikana jo munineet.
— Miten aika on rientänyt — sanoi Helka, kun hän huolellisesti pani kokoon pöytäliinansa. — Tunnit ovat
oikein lentäneet, sillä välin kun täti on lukenut.
— Niin äiti aina tekee, kun sataa, ja myöskin muuten, jos hänellä on aikaa. Hänen mielestään lapsille on
terveellistä tehdä hyödyllistä käsityötä leikkien välillä.
— Kuinka täti sentään on viisas — sanoi Helka ihaellen — hän ajattelee kaikkea!
Päivällisen jälkeen menivät lapset ullakkoon palloa heittämään, sillä sadetta kesti vain yhäti koko päivän.
Meeri oli saanut käsiinsä kirjan “Tytöistä parhain” ja luki sitä innokkaasti.
— Tarvitsisin vähän apua näitten sokeriherneitten perkaamiseen — sanoi rouva Bergendahl astuessaan sisälle
täysinäinen koppa käsivarrella. — Vanha Mari kuivaa korppuja ja Fiina on silittämässä vaatteita.
Meeri ei liikahtanut paikaltaan.Kotona Kerttulassa
20
— Minä tulen — huudahti Helka salista, jossa hän oli selaillut valokuvakirjaa.
Meeri katsahti pois kirjasta, mutta rupesi jälleen kahta innokkaammin lukemaan.
— Siellä kyökissä on muija, joka tahtoisi puhutella asessorin rouvaa.
— Vai niin; sano, Fiina, että tulen kohta. Nyt saat yksin suoria noita herneitä, Helka hyvä.
— Ei sillä väliä ole!
— Ois, niin ilkeätä; ei milloinkaan saa lukea rauhassa. — Harmistuneena pisti Meeri kirjan kainaloonsa ja läksi
saliin.
Nyt palasi rouva Bergendahl. — Tänään on aivan hullusti — sanoi hän hymyillen — kun toinen lähtee, tulee
taas toinen sijaan. — Tuossa näen Joosepin tulevan kalakoppineen kyökkiin. Pelkäänpä, että yksin saat hoitaa
tätä koppaa loppuun asti.
Kalastajan jälkeen tuli pieni tyttö tuoden tuohisellisen mansikoita. Sitten pikku Ester oli langennut ja saanut
kuhlon otsaansa, jota äidin täytyi voidella; ja pojat pyysivät lupaa saada mennä miesten kanssa hakaan
hankkimaan vastaksia. — Asessorin rouva oli aivan hengästynyt, ennenkuin hän oli saanut tyydytetyksi kaikki,
jotka häntä tarvitsivat, ja Helka, joka oli tehnyt ahkeraan työtä, rupesi vähitellen toivomaan, että tuon
tyhjentymättömän hernekopan pohja jo näkyisi.
Tuossa nyt tuli Meeri, joka kärtyisen näköisenä laski kirjansa kaappiin. Hän oli sen lukenut loppuun ja aikoi
vihdoin tulla auttamaan Helkaa; mutta kopassa ei ollutkaan enää muuta kuin kolme palkoa jäljellä.
— Oikein hauskaa, kun tämä työ nyt on tieltä poissa — sanoi äiti ja tyhjensi roskat kopasta leveään
talousvyöliinaansa. — Kiitos hyvästä avusta, Helka.
Helka kiirehti portaita ylös pestäksensä käsiänsä kammarissaan. Hän ajatteli, miltähän Meeristä nyt tuntui,
siinä kun hän seisoi katsellen akkunasta sade-ilmaa. Omasta katkerasta kokemuksestaan hän tiesi, ettei sydän
milloinkaan tuntunut keveältä silloin, kun oli poikennut pois velvollisuuden tieltä.
Kun tytöt illalla panivat maata, tuli äiti heidän luoksensa ja istui vuoteitten laidalle muutamaksi minuutiksi.
Hänen oli tapana aina joka ilta käydä kaikkia lapsiansa katsomassa ja sanoa heille yöhyväiset, ennenkuin hän
itse meni levolle.
— Hyvää yötä, täti kulta!
— Hyvää yötä, lapseni!
— Hyvää yötä, äiti! — Meerin käsivarret olivat kovasti kiedotut äidin kaulan ympäri ja hänen huulensa
kuiskasivat kauan äidin korvaan.
— Nukkukaa makeasti, pikku tytöt; nyt menen Gerdan luo.
Meeri makasi hetken ääneti; sitte hän kääntyi äkkiä serkkuunsa päin ja kurkoitti hänelle kätensä. — Enkö ole
häijy, kun saatan olla auttamatta sellaista äitiä kuin minulla on — sanoi hän katuen. — Hyi, kuinka
sietämättömän tuhma minä olin tässä iltapäivällä, ja sinä raukkakin sait kärsiä minun laiskuuteni tähden.
— Minusta ei puhettakaan! — Helka pudisti sydämmellisesti Meerin kättä.Kotona Kerttulassa
21
— Jumalan kiitos, nyt voin rauhassa nukkua — sanoi Meeri ja oikaisi itseänsä. — Kun vielä olin pieni enkä
tahtonut pyytää anteeksi, vaikka olin ollut hyvin paha, silloin opetti äitini minulle raamatunlauseen, joka ei
sittemmin milloinkaan ole mielestäni mennyt: “Älkää antako auringon laskea vihanne ylitse”.
— Niin, sitä on kyllä hyvä muistaa — tuumasi Helka. — Ei kuitenkaan saa rauhaa sydämmeensä, ennenkuin
vikansa on tunnustanut.
— Niinpä on — vastasi Meeri hiljaa.
Seuraavana päivänä satoi yhä. Mikä lieneekin vaikuttanut, tämä ruma ilmako vai yhtämittainen sisälläolo, —
ainakin pakotti Helkan päätä ja hänen oli vilu, kun hän läksi alas aamiaiselle.
Aamupäivällä tuli Lotta täti kävellen suuri sateenvarjo kädessä, ja hän oli niin iloinen ja leikillinen, että Helka
melkein unhotti päänkipunsa, kun kuunteli hänen hauskoja kertomuksiansa. Lotta täti kokosi aina nuorison
ympärilleen; “hänessä oli joku erityinen vetovoima heihin nähden”, sanoi asessori.
Mutta kun Lotta täti oli lähtenyt ja päivällinen oli ohitse, rupesi päänsärky jälleen tuntumaan. Asessorin rouva
kehoitti silloin Helkaa menemään ylös kammariinsa ja panemaan maata. Hän lähti mielellään.
Suloiselta tuntui saada painaa polttavia ohimoitaan viileätä patjaa vasten. Korkeat lehmukset humisivat
nukuttavasti akkunain ulkopuolella, ja kaikki äänet alhaalta tunkivat vain heikosti tänne ylös. Hänen väsynyt
katseensa seurasi koneentapaisesti kärpästä, joka kömpi hitaasti alas pitkin uudinta, ja vähän päästä oli hän
nukkunut syvään, levolliseen uneen.
Hänen herättyään tuntui otsa vilpoiselta. Rouva Bergendahl oli Helkan nukkuessa pannut jäähdyttävän
kääreen hänen otsalleen ja istui nyt sukkaa kutoen hänen vuoteensa ääressä.
— Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?
— En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha
ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.
— Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien välistä. Pääni on jo melkein terve,
tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.
— Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain aivan hiljaa, älä myöskään tule alas
illalliselle; annan tyttöjen tuoda sinulle kupillisen teetä ja voileivän.
— Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos. Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä
tuumaan, mikä lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen menee.
— Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska
päivä on heidän edessään leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä
auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet
muistuttavat ihmis-elämän eri ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.
— En, mutta se on kyllä totta!
— Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös. Se saattaa myöskin muistuttaa meille
elämämme viimeistä iltaa, joka voi tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos
päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee iäisyyden valoisa aamu.Kotona Kerttulassa
22
Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. — Nyt soitetaan illalliselle!
Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: — Kiitoksia, kiitoksia kaikesta!
Gerdan syntymäpäivä.
— Miten nyt viettäisimme Gerdan syntymäpäivää? — kysyi Meeri, kun nuoret eräänä päivänä istuivat koivujen
suojassa pihalla.
— Kuulleeko hän mistä me juttelemme?
— Ei, hän pani juuri akkunan kiinni tuolla ylhäällä.
— Ommelkaa hänet kiinni vuoteeseensa — neuvoi Bruuno.
— Kyllä kai, hänpä meistä on aikaisin nousemaan aamusilla; mutta muistanpa neuvoasi, jahka sinun vuorosi
tulee, veli kulta!
— Vietetään se siten, että lähdemme huvimatkalle ja syömme päivällistä ulkona — ehdotti Freedrik.
— Viilipiimää ja kermamunkkeja — Bruuno mauskutti suutaan.
— Niin proosallista! Ei, jotakin hienompaa täytyy olla.
— Meidän pitäisi harjoitella jotakin laulua, jolla hänet herättäisimme aamulla; sinä Kontio saatat kyllä kyhätä
kokoon muutamia somia värsyjä — tuumasi Freedrik.
— No enpä juuri tiedä, enhän minä — maisteri näytti olevan hämillään.
— Se oli hyvä keksintö, mutta jotakin muuta juhlallista tarvittaisiin vielä.
— Vieraita tulee, vieraita tulee — huusivat lapset. — Ne ovat pappilalaiset!
— He tulevat ihan kuin heitä olisi kutsuttu — virkkoi Meeri. — Vihtorin täytyy antaa meille hyviä neuvoja, hän
keksii kyllä jotakin sievää.
— Tietysti! — Freedrik hymyili.
Koska Gerda ei ollut huomannut vieraitten saapumista, pyydettiin vastatulleita nuoria heti ottamaan osaa
neuvotteluun. Sitte kuin siinä monta ehdotusta oli tehty ja hylätty, päätettiin vihdoin Gerdan kunniaksi panna
toimeen kuvaelma lehtimajassa, ja Vihtori lupasi ottaa toimekseen koko asian. Pikku tytöt pistivät uteliaina
esiin pienet pääkkösensä, sillä hekin tahtoivat olla vähän mukana noin tärkeässä neuvottelussa, ja koska
Vihtorin juuri oli aikomus käyttää heitä haltiattarina kuvaelmassa, saivat he suureksi ihastuksekseen kuulla
koko asian, sillä ehdolla, etteivät siitä puhuisi kenellekään muulle kuin äidille.
— Ajatelkaapas, että Gerda jo täyttää kahdeksantoista vuotta huomenna — sanoi asessori, kun aamiaista
syötiin. — Muistan vielä niin selvään, kuin jos se olisi ollut eilen, kun sinä istuit polvellani ja pistit
leivänmurenoita suuhuni. Niin pian aika joutuu!
— Lotta täti aikoo tänne päivällisille huomenna — kertoi äiti — ja pappilalaiset ovat luvanneet tulla iltapäivällä.
Elman orpanat, Stormbomin tytöt, tulevat mukaan. Olette kaiketi kuulleet, että he ovat vieraisilla pappilassa?Kotona Kerttulassa
23
— Hauskaa, hauskaa! — kirkasi Meeri.
— Iines Stormbom on sievä tyttö — virkkoi Bruuno — mutta Eeva on laappa.
— Hyi, olet oikein tuhma, kun puhut tuolla tavalla herttaisesta Eevasta, joka vain on vähän ujoluonteinen —
torui Gerda veljeänsä.
— No, sittenhän meitä tulee olemaan koko suuri seura huomenna, äitiseni — sanoi Freedrik, joka istui äitinsä
vieressä. — Näytät väsyneeltä, äiti!
— Lilli yski yöllä ja piti minua hereillä — vastasi rouva Bergendahl ja katsoi ystävällisesti vanhimpaan
poikaansa. He ymmärsivät aina hyvin toisiansa.
— Mistä on Lilli voinut saada yskää keskikesällä? Mielestäni äiti ja hoitaja vartioitsevat häntä aamusta iltaan.
— Vain viime viikon kosteasta ilmasta. Hän on sellainen heikko olento.
— Yöt päivät on äidillä meistä muretta, et koskaan, äiti kulta, väsy uhraamasta itseäsi lastesi hyväksi.
— Rakas poikani, luuletko äidin rakkauden pitävän sellaista minään uhrina?
Freedrikin katse kohtasi äidin katsetta, ja syvä kiitollisuus kuvautui siinä. — Suokoon Jumala, ettet
milloinkaan saisi meistä surua, äiti, kun aina meistä kaikista vaivojasi säästämättä pidät huolta — sanoi hän, —
ei kenelläkään maailmassa ole niin hyvää äitiä kuin meillä.
Gerdan syntymäpäivän johdosta oli Kerttulassa nyt paljo puuhaa, ja Gerda, joka aavisti jotakin olevan tekeillä,
pysyi kiltisti huoneessaan. Vanha Mari leipoi syntymäpäivärinkelin, ja asessorin rouva kulki vispilä kädessään
ja näytti tuumivalta; se kyllä koski tuota tavallista kaakkua, jonka jokainen lapsi oli tottunut saamaan nimi- ja
syntymäpäivänään. Meeri ja Helka leipoivat pieniä rinkeliä ja muita pikkuleipiä ja pitivät sitä paitsi salaisia
neuvotteluja Vihtorin kanssa, joka tuli tuon tuostakin harjoittamaan pientä kööriä, jota oikeastaan maisteri
johti.
“Oi terve sinä impi suloinen, Sä kukka elon keväimen! Oi terve sulle, joka nyt Oot kahdeksantoista täyttänyt!”
Näin alkoi Gerdan kunniaksi sepitetty komea runo, jota laulettiin tutulla nuotilla. Jotta päivän sankaritar ei
kuulisi laulua ennen aikaansa, täytyi harjoitukset pitää leivintuvassa leipälautojen ja taikina-astioiden välissä.
Mutta tuollaisia jokapäiväisiä asioita ei kukaan ajatellut, kaikkein vähimmän nuori johtaja, joka hiki päässä
käytti leipäpistintä tahtipuikkona kädessään. Vähätpä siitä, kun kaikki vain kävi “lennokkaasti”.
Asiat olivat hyvin järjestetyt huomispäivää varten. Nyt riippui menestyminen ainoastaan siitä, tulisiko ilma
kauniiksi. Paljo ennusteltiin illallista syödessä, ja monta levotonta katsetta tähdättiin taivasta kohden. Hyvä,
että aurinko kuitenkin laskeutui kultaan ja purppuraan.
Vihdoinkin odotettu päivä valkeni. Onneksi se viittoi hyvää huomenta kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja
keveinä kuten hengettäret sipsuttivat Helka ja Meeri alas portaita, yhtyäksensä toisiin, jotka olivat koossa
Gerdan akkunan alla. Meeri oli purskahtamaisillaan nauruun, juuri kuin heidän piti ääntä ottaman, ja uninen
Bruuno lauloi silmät vielä puoli ummessa; mutta laulu kävi kuitenkin välttävästi. Kun he olivat lopettaneet,
hämmästytti Gerda heitä sillä, että hän täysin puettuna ilmaantui akkunan eteen kätten taputuksella heitä
kiittämään. Turhaa oli ollut koettaa häntä herättää!
Verannalla seisoi koristettu nimipäiväpöytä kukkineen ja lehtineen. Siinä oli äidin kaakku ja vanhan Marin
pöhöinen rusinarinkeli. Lahjoja oli myöskin sekä pienempiä että suurempia. Oli korukantinen saksalainenKotona Kerttulassa
24
runokokoelma, jonka vanhemmat olivat antaneet; Freedrikiltä oli valokuva ja herra Kontiolta hänen runonsa
kauniisti piirrettynä ruusunpunaiselle paperille. Haarald ja Pentti lahjoittivat kopallisen kauniita mansikoita, ja
sokea Leena oli tuonut tuokkosellisen tuoreita munia. Kaikki olivat muistaneet Gerdan syntymäpäivää, ja
Gerda oli oikein liikutettu, kun hän katseli koristettua pöytää ja näki, miten siinä ilmaantui paljo rakkautta.
— Näetkö, miten kaakku näyttää keltaiselta ja makealta — sanoi Ester.
— Etpä tietänyt, että me olimme mansikoita poimimassa eilen — uhoilivat kaksoiset.
— En ollenkaan!
— Lilli on itte palmitoinnut maton — kertoi nuorin lapsi.
— Todellakin, pikku kultani! Monta tuhatta kiitosta teille kaikille! — Gerda kurkotti kätensä kaikille ympärillä
oleville ja näytti niin iloiselta ja hyvältä, kuin nuoren onnellisen tytön aina tulisi olla.
Nyt tuli asessori Bergendahl kävelyltään, hän kun tavallisesti aamusin oli maitaan tarkastelemassa. Gerda
juoksi häntä vastaan.
— Jumala siunatkoon pikku, ei, isoa tyttöäni!
— Isä kulta, sinulle olen kuitenkin aina pikku Gerdasi.
Aamiaishetki oli hyvin iloinen tänä päivänä. Aamupäivällä saivat sitte kaikki lapset kahvia ja sekä
rusinaleipää että kaakkua. Lotta täti oli aikaisin aamulla lähettänyt ison kopan hyötymansikoita ja oivallisen
meloonin. Päivälliseksi hän tuli itse tuoden mukanaan komean kukkavihon, jossa oli kahdeksantoista lajia
ruusuja, sekä pienen hajuvesipullon hopeasuullisineen. Ei kukaan antanut halukkaammin kuin Lotta täti, ja
aina hän keksi erittäin somia lahjoja.
Kaikilla tytöillä oli tänään rinnassa kukkasia, joita olivat puutarhasta poimineet, mutta Gerda, joka oli päivän
sankaritar, oli koristettu kokonaisella kiehkuralla, ja se oikein somistutti hänen valkoista kesäpukuansa. Ilo oli
ylimmillään, kun pappilan vaunut ajoivat pihaan. Elma tarttui oitis Meerin käsikynään ja rupesi tuttavallisesti
kuiskailemaan hänen kanssaan, sillä välin kuin hänen serkkunsa, ujo Eeva, turvautui Helkaan.
— Tuolla tytöt taas kulkevat kuiskaillen ja virnistellen — sanoi Bruuno. — Tule Iines, sinä joka olet viisas
ihminen, katsomaan kaunista varsaani; sain sen jouluksi isältäni, ja nyt se on kasvanut niin suunnattomasti.
— Niin, menkäämme oitis — huudahti reipas Iines, ja he kiirehtivät pois.
Gerda puhui sekä nuorten että vanhojen kanssa, ja Vihtori valkoiset liivit yllä ja hansikkaat käsissä oli hänen
ainainen ritarinsa, kohtelias ja hieno tavallisuuden mukaan. — Hän näyttelee osaansa aina tottuneesti, ei
hämmenny, milloinkaan — arveli Lotta täti, joka vähän hymyili hänen keikarimaisuuttaan. Mutta avuliaampaa
ja kohteliaampaa nuorukaista tuskin saattoi tavata, sen täti halusta myönsi, vaikka teki mieli vähän ivata hänen
lapsellista turhamaisuuttaan.
Kun kaikki olivat juoneet kahvia, kokoontuivat nuoret pihamaalle. Siellä seisottiin ryhmissä katselemassa
miten Vihtori ja Freedrik Gerdan kanssa pelasivat lawn-tennistä; mutta Lotta täti, joka aina tahtoi eloa ja
vilkkautta seuraan, kehoitti heitä juoksuleikkeihin.
— Voi niin, leikitään, leikitään! — lapset huusivat innostuneina, ja yks kaks oli koko joukko asettunut
leskisille. Nyt syntyi eloa ja vilkkautta toden takaa. Pikku tytöt juoksivat kuin varsat laitumella, ja Lilli, istuen
ison veljen olalla, otti osaa leikkiin ja oli äärettömän ihastunut asemaansa. Meerin lyhyet hiukset lensivätKotona Kerttulassa
25
hänen päänsä ympäri kuten sädekehänä, siinä kuin hän juoksi täyttä vauhtia, jotta ei jäisi viimeiseksi, ja
Vihtori sekä herra Kontio sattuivat lyömään päänsä yhteen, kun koettivat saada kiinni Gerdaa, joka huolimatta
kahdeksastatoista vuodestaan kuitenkin oli vikkelin tässä iloisessa kilpajuoksussa.
Lämpiminä ja hengästyneinä tulivat kaikki vihdoin verantaan, jossa äiti tarjosi vaarainmehua ja jäänsekaista
vettä sekä hyötymansikoita ja kermaa. Vieläpä siinä oli tarjona Lotta tädin makuisaa meloonia, jota kaikki
kiittivät. Vihtori leyhytti palmunlehtiviuhkalla viileyttä päivän kuningattarelle ja tarjosi aina välimiten
hedelmiä ja mehua tytöille. Sillä aikaa Bruuno ja Ossi Stormbom eräässä nurkassa ahmivat suuret lautaselliset
marjoja ja niitten mukana runsaasti sokeria ja kermaa.
Lotta täti istui keskellä nuorten piiriä ja kertoi muutamista syntymäpäiväpidoista viisikymmentä vuotta sitte;
hänellä oli aina niin paljo hauskaa puhuttavaa, että kaikki yhtyivät hänen ympärilleen. Sitte piti Gerdan
soittaa, ja Vihtori lauloi laulut “Vanha mummo” ja “Tuoll’ leijuu lummekukka” niin kauniisti, että melkein
täytyi heltyä itkemään. Runollisen puolen perästä tuli sitte proosallinen komean ja runsaan illallisen
muodossa, johon kuului uusia perunoita, kananpojan paistia ja kermajäätelöä.
Nuoriso istui verantaan, ja Gerdalle kannettiin ruokaa niin, ettei hänen tarvinnut paikastaan liikkua.
— Tulkaa nyt, Iines ja Elma, ruvetaan yhteen ruokaan, Meerillä on tuolla pöytä juuri neljää varten. Te ette
varmaankaan vielä ole syöneet pappilassa uusia perunoita. Nyt me pidämme oikein vallattoman hauskaa. —
Annappas tietä, Helka!
— Mitenkä saatat olla noin epäkohtelias serkkuasi kohtaan — nuhteli Freedrik.
— Noh, hänpä on omainen talossa ja saattaa kyllä itse hankkia paikan itselleen — vastusteli huoleton Bruuno.
Mutta Freedrik tarjosi ritarillisesti Helkalle paikan Gerdan sivulle pöydän päähän ja hankki hänen lautaselleen
runsaasti kaikenlaista hyvää. — Sanottiin usein, että Freedrik oli hajamielinen eikä käyttänyt silmiään, ja
kuitenkin juuri hän aina huomasi, jos jotakuta laiminlyötiin — ajatteli Helka. — Tuossa hän taas toi esiin ujon
Eevan, joka ei vielä ollut hankkinut itselleen muuta kuin tyhjän lautasen. — Miten kelpo poika se Freedrik
sentään oli! Syvässä kiitollisuuden tunnossaan valmisti Helka puolestaan Freedrikille paikan viereensä.
Tuolla ulkona oli luonto jo hämärän verhossa, sillä taivas oli mennyt pilveen, mutta ilma oli sanomattoman
lauhkea, ja ruusuista ja resedoista nousi viehättävä tuoksu.
— Meilläpä tänään on ollut kovin hauskaa, eikö totta, Freedrik?
— Kyllä varmaan, ja niin erittäin kaunista ilmaakin aamusta asti; nyt on syntynyt pilviä taivaalle ikäänkuin
tilaamalla.
— Sinä tuumaat meidän kuvaelmaamme ja bengaalitulta?
— Niin kyllä, tarvitaanhan vähän pimeyttä — Freedrik puhui hiljaisemmalla äänellä. — Vihtori valmistaa
vieläkin erään odottamattoman hauskuuden myöhemmin illalla. Pysy hereillä, niin saat kuulla!
— Sehän on hauskaa; en ole tietävinäni mistään.
— Nyt Meeri viittoo, ehkä se koskee kuvaelmaa — sanoi Helka ja kiirehti pois.
Puoli tuntia tämän jälkeen pyydettiin seuraa kävelemään puutarhaan. Isä itse tarjosi käsivartensa Gerdalle, ja
juuri kun kaikki olivat joutuneet perille lehtimajan luo, vedettiin esirippu sivullepäin, ja katsojain eteen
ilmaantui bengaalitulen valossa ryhmä keveitä olentoja löyhyävissä pilventapaisissa puvuissa. Toivon haltiatar
seisoi ensimmäisenä tarjoten laakeriseppelettä päivän kuningattarelle, ja sillä välin toiset viskasivat ruusujaKotona Kerttulassa
26
hänen jalkojensa eteen.
— Tämä on tulevaisuuden ennustus — selitti isä. — Laakeri ja ruusut merkitsevät kunniaa ja onnea
yhdistettyinä. Mitä enempää saatat toivoa, pikku tyttöni?
— Mutta katsokaapas, miten Lilli on enkelin näköinen tuolla kaikkein korkeimmalla, ja Helka seppeleineen on
varsin viehättävä.
Nyt sammui valo ja verho vedettiin eteen. Yleisö taputteli käsiään, ja kaikki kiittivät Vihtoria, jolle koko
kunnia tuli tästä onnistuneesta esityksestä.
Pruustinna, joka ennusti sekä sadetta että ukkos-ilmaa, kehoitti lähtemään pois, ja monet kiitokset lausuttuaan
ja sydämmelliset hyvästit sanottuaan istuivat vieraat taas ajoneuvoihinsa, tyytyväisinä hauskaan iltaan.
— Toivoisin että huomenna taas olisi jonkun syntymäpäivä — sanoi pikku Ester, kun lapset sanoivat
yöhyväiset.
— Jos kaikki päivät olisivat juhlapäiviä, niin ne kyllä pian tulisivat ikäviksi, siitä saat olla varma — vastasi isä
hymyillen ja taputti häntä poskelle. — Leikillä ja vakavuudella pitää olla aikansa elämässämme; hyvää yötä
nyt, pikku väki! Hyvää yötä, Gerda. Uneksi haltiattaristasi!
Helka oli tänä iltana puuhaavinaan kaikenmoisissa tarpeettomissa askareissa odottaessaan luvattua hauskaa
yllätystä, mutta Meeri, jolla ei ollut asiasta vihiä, pani mitään aavistamatta levolle. Pitkäksi odotus ei
kuitenkaan tullut, sillä tuskin oli serkku painanut päänsä patjaan ja Gerda huutanut heille hyvää yötä,
ennenkuin lempeät sävelet kuuluivat illan tyyneydessä Gerdan akkunan alta vielä toisen kerran tänä
muistorikkaana päivänä.
“Helmi kallis, loistavainen”, lauloi hyvin harjoitettu kvartetti, ja Vihtorin kaunis tenori kaikui sopusointuisesti
Freedrikin puhtaan basson kanssa yhdessä, joten ei huomattu, että herra Kontion ääni oli käynyt vähän
karkeaksi ja että Bruunolla paraikaa oli äänenmurros.
Äiti, jolle asiasta oli kerrottu, tuli ylös, tuoden kaksi sytytettyä kynttilää muassaan, ja tytöt istuivat kaikki
lattialla sillä aikaa kuin laulajat lauloivat: “Tähti kirkas” ja “Miks’ kaukana niin olet”. Hyvästiksi he lauloivat
vielä: “Nuku armas”, ja sitte sävelet etenivät vähitellen ja haihtuivat vihdoin kuten väreilevät aallot yön
hämärään. Ei milloinkaan ennen Gerda ollut saanut niin paljon kunnian-osotuksia kuin tänä syntymäpäivänä.
Kulovalkea.
Isä oli sanonut tosisanat. Leikki ja elämän vakavat toimet käyvät aina käsi kädessä täällä maailmassa.
Kun tytöt seuraavana päivänä heräsivät, saivat he kuulla sen kammottavan uutisen, että kulovalkea oli syttynyt
Kerttulan metsään. Tummat pilvet olivat vain heittäneet muutamia pisaroita auringonpaahteen kuivaamaan
maahan, ja jostakin varomattomasti poisviskatusta tulitikusta oli valkea syttynyt, ruveten pelottavassa
määrässä riehumaan.
Asessori Bergendahl oli Freedrikin ja Bruunon kanssa heti kiirehtinyt paikalle, missä tuho oli alkanut,
asettuaksensa sammutustyön eturiviin, ja jokainen mies talosta oli mukana. Ilma tuntui painostavalta koko
talossa ja kaikki oli niin hiljaista kuin pyhäpäivänä.
Äiti ja tytöt sekä herra Kontio istuivat alakuloisina verannalla, eikä työ eikä keskustelu tahtonut mitenkään
sujua.Kotona Kerttulassa
27
— Isä raukka, joka tuskin ennätti syödä suupalaa aamiaiseksi — sanoi äiti päivällispöydässä. — Ja miten
nälkäisiä pojatkin lienevät!
— Eikö heille mitenkään voisi lähettää ruokaa? — kysyi Gerda.
— Vaikea on tietää, missä he ovat, sillä he menevät sinne tänne, missä valkea eniten uhkaa.
— Olisipa hyvin hauskaa nähdä kulovalkeata vähän lähemmältä — tuumi Helka.
— Jumala varjelkoon sinua lapsi noin kammottavasta näystä — sanoi rouva Bergendahl. — Kerran olen kaukaa
katsellut tuollaista paloa, ja sitä näkyä en milloinkaan unohda.
— Miten olisi, jos me lähtisimme viemään ruokakoppaa Kuusimäen torppaan; sieltä korkealta mäeltä me kyllä
näkisimme palopaikan savun, ja ehkäpä isä ja pojat kuulisivat, jos puhaltaisimme torveen aikalailla — sanoi
Meeri, joka aina oli valmis suunnitelmia tekemään.
— Ei, lapsi kullat, en minä uskalla antaa teidän lähteä.
— Mutta, äiti rakas, eihän Kuusimäki ole tuulen alla, vaan päinvastoin. Ehkä siellä tapaamme jonkun miehistä,
joka voisi viedä kopan eteenpäin.
— Se kyllä saattaisi olla mahdollista, mutta kaikissa tapauksissa — —
— Jos minä menisin mukaan — ehdotti maisteri. Meeri tuumi itsekseen, että he yhtä hyvin olisivat voineet
ottaa pikku Pentin ritarikseen, sillä niin epäkäytännöllinen ja “hoksaamaton” herra Kontio oli, mutta äiti arveli
toisin.
— No niin, jos tytöt saavat maisterin seuraansa, niin saavat he koettaa mennä Kuusimäkeen, mutta ei
askeltakaan kauvemmaksi.
— Se on tietty, me kyllä palajamme takaisin, ellemme tapaa ketään, joka veisi heille kopan — vakuutti Meeri.
— Löydätkö oikein varmaan uuden tien? Tiedäthän, että isä antoi perata suon siitä kohden, josta käytiin yli
ennen; nyt polku menee suoraan vasemmalle, erään käyrän männyn kohdalta.
— Meninhän minä siitä viime viikolla isän kanssa!
— Noh, tule sitte Gerda auttamaan minua voileipien levittämisessä! Vanha Mari saa laittaa kuntoon pienen
läkkihinkan ja panna siihen hyvää maitoa. Se virkistää heidän kuivia kurkkujansa.
Pian he kaikin olivat toimessa; Meeri ripusti jahtitorven olallensa, herra Kontiolle uskottiin maitohinkka ja
Helka otti viedäkseen kopan, jossa voileivät olivat.
— Äiti, nyt olemme valmiit hyvästi nyt, älä ole levoton, eihän ole mitään vaaraa yhtään!
— Ei, ei, sitä minäkin toivon.
— Ehkä isä ja pojat tulevat meitä vastaan, — sanoi Meeri, astuen rivakkaasti pienen seuran etupäässä.
Koko luonto oli verhottuna hienoon savuun, joka tuli palopaikalta, ja ilma tuntui sakealta, niin että oli raskas
hengittää. Nuo kolme kulkijaa kiirehtivät reippaasti eteenpäin, tuhlaamatta aikaa keskusteluun, puhuen
ainoastaan silloin tällöin jonkun yksityisen sanan.Kotona Kerttulassa
28
Kuusimäkeen oli Kerttulasta oikeastaan vaan pari kilometriä, mutta uutisviljelys, joka oli jotensakin lavea, oli
pidentänyt tietä melkoisesti.
— Tässä on suo, tuossa kulki ennen polku ja kun siihen asti pääsi, oli jo pian perillä — kertoi Meeri. —
Näkövuorelta Kuusiniemen luota näkee kauas, niin kauas. Sieltä näkee kirkontorninkin, jonka huippu
pistäytyy esiin kuusenlatvojen välistä.
— Saatatko nähdä, missä käyrä mänty on? — kysyi Helka.
— Tietysti se löytyy!
— Ilma on niin harmaata, että tuskin näen käteni silmieni edessä — sanoi herra Kontio, joka oli hyvin
likinäköinen, ja tirkisteli innokkaasti ympärilleen lasisilmiensä lävitse.
— Täällä on vanha kuusi, mutta en minä mitään käyrää mäntyä näe.
— En minäkään. Rupeanpa uskomaan, ettei äidin varoitus ollutkaan suotta annettu. Varmaankin olen kulkenut
polun ohi; se on vielä niin vähän sotkettu, etten ole sitä huomannut. Mutta älä sen vuoksi pelkää, serkku,
kiivetään lähimmälle vuorelle, niin saamme kyllä selvää siitä, missä olemme.
He kulkivat pensastojen läpi ja kiipesivät kaatuneitten puitten yli, hyppäsivät kiveltä kivelle ja kapusivat
vuoren jyrkännettä ylös. Mutta tultuansa huipulle he eivät nähneet Kuusimäkeä missään eikä muutakaan
torppaa, sillä koko seutu oli niin sakean savun verhossa, ettei ympäristöstä näkynyt mitään.
— Mitä meidän nyt tulee tehdä? — kysyi Helka surullisena.
— Älä pelkää — vastasi Meeri, joka aina oli urhokas. — Minä puhallan jahtitorveen, niin saamme ehkä
vastauksen jostakin päin!
— Hoolihoi! — Hän puhalsi puhaltamistaan minkä jaksoi, mutta sakea ilma näytti estävän äänen kaikumasta,
niin heikolta se kuului. Meeri koetti yhä uudestaan, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, ehdotti hän, että
he palaisivat takaisin kotiinsa. Turhaa oli kulkea täällä savussa, eivätkä he ketään myöskään olleet tavanneet.
Mutta eipä ollutkaan helppo asia löytää takaisin polulle. He kulkivat mäkiä ylös ja alas, ja kukin ihmetteli
itsekseen, ettei metsästä loppua tullut. Vihdoin heitä pelästytti ratiseva ääni, jonka he kuulivat päänsä päältä.
— Mitä se on? –Meeri katsoi äkkiä taaksensa. — Se on valkea — sanoi hän hiljaa — tuuli on varmaankin
kääntynyt, taikka ehkä me olemme pyörineet ympäri. Eksyneet me ainakin olemme ja kulovalkea on
kintereillämme.
— Tuolla ylhäällä suuressa männyssä palaa jo valkea.
Helka, joka äsken oli toivonut saavansa ihailla kulovalkeata, oli nyt saanut toivonsa tyydytetyksi
odottamattomalla tavalla; äänettömänä kauhusta hän oli laskenut kätensä kovasti tykyttävälle sydämmelleen.
Valkea ratisi heidän päänsä päällä, ja salaman nopeudella kipinät lensivät toisesta puunlatvasta toiseen. Juuri
kun he luulivat olevansa turvassa, kuului rätinä taas heidän lähellään, ja kipinät sinkoilivat heidän
vaatteisiinsa ja polttivat läpiä heidän olkihattuihinsa.
He kulkivat ja juoksivat sinne tänne savussa, ja herra Kontio, joka ei voinut mitään erottaa, seurasi tarkasti
heidän jälkiänsä; hän oli aivan pyörällä päin, sillä näin pahassa pulassa hän ei ollut milloinkaan ennen ollut. Ei
Meeri eikä Helka ollut tietänyt, mitä todellinen hengenvaara on, mutta nyt he sen tunsivat ensi kerran
elämässään, ja he käsittivät kuinka mitättömäksi ihmisvoima käy hädän hetkenä.Kotona Kerttulassa
29
— Luuletko, että meidän täytyy joutua tulen uhriksi? — kysyi Helka vapisevin huulin.
— Koetan vielä kerran puhaltaa torveen — vastasi serkku.
Helka seisoi hetkisen hiljaa ristissä käsin. — Herra, älä anna meidän menehtyä — rukoili hän sydämmensä
syvyydestä. — Jeesus, tule auttamaan meitä heikkoja lapsia!
Meeri kietoi käsivartensa Helkan ympäri. — Kiitos siitä, että muistutit minua Hänestä, joka yksin voi auttaa
meitä tästä hädästä — kuiskasi hän. — Katso, minusta näyttää kuin savu vähän kääntyisi poispäin! Odotappas,
eikö kuulukkin ääniä! — He kuuntelivat kaikin jännitetyllä mielellä.
— Haloo, haloo! — kaikui ääni kumeasti etäisyydestä.
— Haloo! — huusi Meeri niin kovaa kuin saattoi, ja muutamia minuutteja myöhemmin kuului tuttu ääni aivan
läheltä. Se oli Freedrikin ääni. — Kuinka, hyvänen aika, olette tänne tulleet?
— Meidän oli aikomuksemme lähteä Kuusimäkeen viemään ruokakoppaa teille — vastasi Meeri, joka heti sai
takaisin rohkeutensa, kun pelastus oli lähellä.
— Lapsi kulta, tuuli on kääntynyt, ja me olemme juuri suurella vaivalla saaneet pelastetuksi torpan valkean
vaarasta — sanoi isä, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle. — Mikä Jumalan armo, että olette pelastuneet tässä
vaaran keskellä!
— Miten levoton äiti olisi ollut, jos hän olisi voinut aavistaa, että me niin pahasti eksyimme täällä — sanoi
Meeri. — Me aioimme kyllä palata takaisin heti, kun minä huomasin, että olin erehtynyt oikeasta tiestä, mutta
savu oli niin sakea ympärillämme joka puolella, ettemme tietäneet minne mennä.
Herra Kontio pyyhki hien otsastaan nenäliinallaan, mutta Helka itki ja painoi päänsä vasten enonsa olkaa.
— Sinä pieni raukka! Vai niin, te olisitte tuoneet muonaa meille, se oli kyllä kiltisti tehty, mutta se hyvä työ
olisi sen pahempi voinut päättyä kovin surullisesti. Katsokaa, miten uskollisesti Helka yhä vielä pitää
ruokakoppaa pienessä nokisessa kädessään. — Asessori otti tuon keveän pajukopan ja kurotti tarkoittavin
katsein sitä Bruunolle.
— Sinä kaiketi olet nälissäsi kuten karhu?
— Täällä on maitoa hinkassa!
— Ei, Kontio hyvä, ei pisaraakaan! — Kansi oli pudonnut pois matkalla ja astia oli tyhjä. Maisteri seisoi siinä
hämillään, mutta asessori lohdutteli häntä sillä, että tuollainen vahinko helposti voi tapahtua, kun juoksee
henkensä puolesta, ja tarkoitus oli kuitenkin ollut hyvä. Sitten hän ehdotti, että he istuutuisivat pikku hetkeksi
ja jakaisivat kristillisesti voileivät.
— Onko vaara nyt jo ohitse, isä? — kysyi Meeri.
— On se ainakin tällä haavaa. Me olimme juuri matkalla kotiin, ja polku käy tästä aivan läheltä.
— Todellakin! Kuinka kamalilta me mahdamme näyttää kaikki tyyni; Bruuno on saanut nokiviikset!
— Sama se, kun vaan saan ruokaa, vatsani on jo kirkunut monta tuntia — sanoi poika ja haukkasi voileipäänsä
valkoisilla terveillä hampaillaan.Kotona Kerttulassa
30
— Niin, se maistuu todellakin mainion hyvältä — myönsi isä.
— Oi Freedrik, sinähän olet loukannut kätesi, sehän näyttää oikein hirveältä — huudahti Helka pelästyneenä.
— Hoh, ei se mitään ole. Palava oksa sitä vaan vähän raapasi — vastasi Freedrik.
— Molemmat pojat ovat olleet oikein reippaita eivätkä yhtään säästäneet itseään — sanoi isä hyväksyen. —
Tuntui oikein hauskalta, kun oli kaksi reipasta poikaa rinnallani, mutta jos olisin aavistanut, että te, pikku
tyttöseni, myöskin olitte mukana vaarassa, en tosiaankaan olisi ollut aivan levollinen. — Asessori kietoi
hellästi käsivartensa molempien tyttöjen ympäri.
— Nyt meidän täytyy kiirehtiä kotiin päin, koppa on tyhjennetty, ja äiti odottaa varmaankin kuulumisia.
— Kenpä nyt jo olisi järvessä — sanoi Freedrik. — Kuumuuden ja kaiken savun ja noen perästä tuntuisi kylmä
kylpy ihanalta. En minä vain mielelläni olisi noen nuohooja enkä myöskään seppä — lisäsi hän hymyillen ja
katseli nokisia käsiään.
Kaikki olivat nyt iloisia, ja Helka kulki tyytyväisenä enonsa rinnalla. Matka taloon oli pian kuljettu, ja kohta
olivat kaikki jälleen koossa verannalla, jossa äiti ja Gerda levottomina olivat heitä odottaneet. Nyt syntyi
kysymyksiä ja selityksiä loppumattomiin asti. Äiti kalpeni kauhistuksesta, kun hän sai kuulla tyttöjen
seikkailusta ja näki Freedrikin haavoitetun käden.
— Kuinka hirveästi mahdoittekaan pelätä — sanoi Gerda.
— Niin, kyllähän minä hetken olin vähän hämilläni — myönsi Meeri — mutta Helka, hän muisti hädän hetkenä
rukoilla. Sen minä olin unhottanut ja ajattelin vain miten pääsisimme pois savusta.
— Sinun huutosi se kuitenkin Freedrikiä opasti.
— “Rukoile Jumalaa avuksi ja tee sitte kaikki mitä voit”. Se oli vanhan iso-isän neuvo, ja hyvä neuvo se
tosiaan oli — sanoi asessori vakaasti.
— No mutta katsokaapas tänne! — Gerda oli ottanut Helkan päästä hänen pahoin pilaantuneen hattunsa, ja
samalla putosi serkun vahva ruskea palmikko hänen käteensä; joku palava säkene oli sytyttänyt palmikon ja
polttanut sen.
— Etkö ollenkaan tuntenut siitä mitään, Helka?
— Kyllä kerran kirventeli niskassa, ja minä painoin käsivarteni lujasti kipeää paikkaa vasten — vastasi tyttö,
katsoen hämmästyneenä hävitettyä päänkoristettaan.
— Olipa hyvä, että tukehutit valkean, muuten olisi koko tukka saattanut mennä saman tien — tuumasi Bruuno.
Lapset uikuttivat oikeita valitusvirsiä, ja osanottoa kuului kaikkialta. — Voi mitä nyt sanonevat setä ja täti —
virkkoi vihdoin pieni Ester. Mutta silloin Helka rupesi nauramaan.
— Kyllä palmikko pian jälleen kasvaa — vastasi hän iloisesti.
— Oikein, tyttöseni, hyvä on, että vahinkosi kärsit noin tyynellä mielellä. Meillä on kuitenkin suuri syy kiittää
Jumalaa, joka varjeli teitä suuremmasta vaarasta metsässä. Kulovalkeakin hävitti vähemmän kuin ensi aluksi
saattoi uskoa. Ei ainoatakaan ihmishenkeä ole hukkaan mennyt, ja vaaran uhkaamat torpat ovat kaikki
pelastuneet. Tietysti vieläkin täytyy valkeata vartioida, ettei se saa laveammalle levitä.Kotona Kerttulassa
31
— Me kyllä myöskin menemme huomenna vartiopiiriin — sanoivat molemmat pojat yht’aikaa.
— Muista kipeää kättäsi, Freedrik — varoitti Helka.
— Se kyllä pian jälleen tulee terveeksi; äiti on hoitanut sitä niin hyvin. Pahempi on sinun komean palmikkosi
laita — ja Freedrik otti sen käteensä melkein hellän varovaisesti. — Minä tallennan tämän muistona tästä
vaiherikkaasta päivästä. Mutta tule nyt Bruuno alas järvelle, ja sinä Kontio myöskin; sinullahan on oikea
nokiparta.
— Niin, kyllä se oli vaivalloinen kyyti — myönsi maisteri — ja huono puolustaja minä olin tytöille. Olinhan
melkein kuin tyrmistynyt, jotta tuskin tiesin mitä tehdä.
— Niin, sen vain tiedän, ettei hyvää tahtoa puuttunut — sanoi rouva Bergendahl ystävällisesti.
— Vaikea päivä tämä on ollut, mutta Jumalan kiitos, että kaikki kuitenkin lopullisesti on käynyt hyvin. Kun
loppu on hyvä, on kaikki hyvää. Hätä opettaa meitä turvaamaan Häneen, joka yksin taitaa hädässä auttaa,
mutta jonka me niin helposti unhotamme hyvänä ja valoisana päivänä.
— Niin on, äiti rakas! — Freedrik kumartui suutelemaan äitinsä kättä.
— Nyt minä menen uimaan — huudahti Bruuno.
— Äiti hyvä, anna Marin laittaa valmiiksi päivällinen siksi kuin tulemme takaisin, sillä nyt minun on niin
nälkä, että syön kuin kymmenen sutta!
Urheiluhuvia.
Freedrik oli kovin innokas palkovene-urheilia. Joka aamu nähtiin hänen valkoiseksi maalatun
“pähkinänkuorensa”, kuten vanhan Marin oli tapana sitä nimittää, kiitävän ulos lahdesta, eikä hän ainoanakaan
kauniina iltana laiminlyönyt tätä lempihuviansa. Bruunoa huvitti taas polkupyörällä ajaminen. Hän oli
säästörahoillaan ostanut vanhan polkupyörän, joka aluksi oli aivan tarpeeksi hyvä hänelle, koska hän vielä oli
tottumaton; mutta hän toivoi varmasti, että hän kerran polkupyörän käyttämisessä tulisi niin taitavaksi, että
hänen isänsä, annetun lupauksensa mukaan, ostaisi hänelle oikein hyvän, uusimman mallin mukaisen pyörän.
Helkan taito uimisessa oli mennyt paljon eteenpäin; hän uskalsi jo lähteä hyvän matkan rannasta, vaikka ei
hän vielä läheskään voinut kilpailla Gerdan ja Meerin kanssa. Oikein ihanalta tuntui, kun aallot häntä
kannattivat ja hän saattoi levätä veden päällä ja tuntea miten pienet salakat hyppivät hänen ympärillään, ihan
koskien hänen kyynärpäähänsä. Jos hän nyt joutuisi merihätään, niin hän kyllä omin voimin voisi pysyttää
itseänsä veden päällä hyvän aikaa; se nyt oli toki hyvä asia, ja äiti oli tuleva iloiseksi siitä, että hän oli oppinut
jotakin hyödyllistä pitkänä kesä-aikana maalla.
Välistä tuli Lillikin vanhan hoitajansa kanssa uimahuoneelle katselemaan miten uimajoukko teki temppujaan
järvessä. Silloin piti häneltä otettaman sukat ja kengät jalasta, ja hänen pienet jalkansa pulikoivat vedessä
rannan hienolla santapohjalla. Kauemmaksi hän ei uskaltanut. — “Lilli ei uttalla, tiellä on niin märtää” — oli
hänen tapana sanoa. Mutta Tusse koira ainakaan ei märkää pelännyt. Se seurasi useimmiten Lilliä ja juoksi
oitis rannalle ehdittyään, mielissään järveen, niin että vesi roiskui sen vahvan turkin ympärillä. Tusse paran
täytyi koko päivän kärsiä kuumuutta, se makasi tavallisesti ruohikossa läähättäen kieli pitkänä, ja siksi
vilvoittava vesi aina välillä tuntui sille niin hyvältä.
Uimatunti oli lapsille päivän hauskin hetki, ja sen jälkeen he vain ehtivät vähän kävellä, ennenkuin soitettiin
päivälliselle. Sitte he kaikessa rauhassa saattoivat maata riippumatoissa ja lukea jotakin kirjaa
“nuorisonkirjastosta”, joksi isä nimitti ruokasalissa olevaa hyvin varustettua kirjakaappia.Kotona Kerttulassa
32
Siinä oli yllin kyllin hyvää lukemista kaikenkaltaista. Siellä oli “lukemista nuorille tytöille” ja jännittäviä
kertomuksia intiaaneista, hauskoja luonnonkuvauksia ja matkakertomuksia y. m. Vuosittain ostettiin uusia
kirjoja noille kauniisti järjestetyille hyllyille, ja kaikki talon nuoret saivat valita tästä yltäkylläisyydestä oman
mielensä mukaan. Kahta ehtoa täytyi heidän kuitenkin noudattaa, nimittäin, ettei yhtään kirjaa saanut lupaa
pyytämättä lainata pois, sekä että jokainen kirja, sitten kuin se oli luettu, pantiin samaan paikkaan, josta se oli
otettu. — Ainoastaan sillä tavalla saattaa hyvän kirjaston pitää hyvässä kunnossa — vakuutti isä, joka ei
milloinkaan kärsinyt nähdä kirjoja, joitten selät olivat rikki väännetyt ja kansissa likapilkkuja, ja jotka sinne
tänne viskattuina nurkissa venyivät.
Iltasin, jolloin ilma oli vilpoisempi, lähti nuoriso tavallisesti pitemmälle kävelylle jollekin vuorelle, jolta oli
kaunis näköala, taikka lahdelle soutelemaan. Kukkien poimiminen, tutkiminen ja kuivaaminen oli samalla
sekä hauskaa että hyödyllistä, ja sitä ahkerasti muistettiin tehdä. Freedrik ja Kontio olivat uutteria kalastajia,
ja he saivat monet kauniit hauet ja ahvenet, jotka sitte makuisana ruokana tarjottiin seuralle.
Vanhemmat näkivät mielellään, että lapset harjoittivat huvikseen kaikenlaista hyödyllistä urheilua; mutta
etenkin he pitivät hyödyllisinä jalkamatkoja, eikä ainoakaan kesä kulunut, jolloin ei isä kerran tahi
useamminkin lähtenyt nuoren joukkonsa etupäässä omin jaloin matkalle, vaikka Kerttulan talli oli hyvillä
juoksioilla varustettu. Väliin oli joku vanha kirkko, väliin luonnonihana paikka tahi uusi tehdas katsottavana
ja heidän jalkamatkansa päämääränä. Aina oli ollut hauskaa, ja kotiin tultiin iloisina ja reipastuneina, vaikka
ilmakin välistä teki matkailioille joitakin kepposia.
Koska Helka ei milloinkaan ollut nähnyt rautatehdasta, päätettiin tänä vuonna lähteä 25 kilometrin matkalle,
jotta hän saisi tämän huvin. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä seisoi asessori Bergendahl ja hänen kolme
tyttöänsä, pojat ja “maisteri” pihalla. Heillä oli laukut ja kävelykepit kullakin, ja lapset häärivät heidän
ympärillään sanoakseen heille jäähyväiset, sillä välin kuin äiti vielä viimeisessä hetkessä pani muutamia
herkkupaloja heille eväiksi.
Bruuno katsoi kaipaavin silmin rakasta polkupyöräänsä. Hän ei näet juuri mielellään kävellyt, ainakaan
ennenkuin oli oikein alkuun päässyt, vaan olisi ennemmin lähtenyt polkupyörällä tahi hevosella; mutta tässä ei
mikään vastustaminen auttanut, kun isä itse oli yrityksen etupäässä.
Aaltoilevien laihojen yli, jotka jo rupesivat kellastumaan, puhalteli viileä tuuli, ja kuumuus ei siis ollut aivan
vaivaava jalkamatkailioille, jotka isän neuvon mukaan eivät alussa kulkeneet varsin kovaa. — Tulihan
sitäpaitsi kulkea niin, että jotakin ennätti nähdä — tuumi hän. Oli hyödyllistä katsoa yli oman aitansa, jotta
tietäisi miten muitten oli tapana elää. — Siis he astelivat hiljaa eteenpäin, iloisella mielellä ja keveätä taakkaa
kantaen, valmiina nauttimaan kaikesta uudesta ja ihanasta, mitä heidän eteensä sattuisi.
Rautatehtaalla, johon he aikoivat, oli hyvin kaunis asema, ja siksi se oli erittäin sopiva päämaaliksi
jalkamatkailioille. Heidän aikomuksensa oli päästä perille samana päivänä, sitte levätä lähellä olevassa
talonpoikaistalossa sekä palata seuraavana päivänä.
Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken
sanonut, että seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa mukana olevien
voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten
ruskeat rungot seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin maantietä. Vihdoin he
huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta
monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. — Tässä asui nuoruudessani ukko, jota
nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua — sanoi isä. — Menkää
sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon koppiin.
Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi
levottomaksi ja Bruuno rupesi avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski- jaKotona Kerttulassa
33
juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.
— Oi isä! — Gerda oli oikein liikutettu.
— Noh, mitä olette nähneet siellä? — kysyivät kaikki yht’aikaa.
— Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä — vastasivat tytöt. — Hän näytti niin kiltiltä,
tuo pieni vaivainen, siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen käsi, ja jalat ovat
melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme
voineet saada, ja siellä näytti kovin köyhältä.
— Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän kanssaan vähän — sanoi asessori ja nousi
pystyyn. — Te nuoret saatatte sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.
Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja aukaista eväskääröjänsä, mutta
samassa Gerda ja Helka katsoivat tarkoittavasti toisiinsa. — Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin
haluaisi saada voileivän.
— Aivan varmaan!
Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset enemmän, toiset vähemmän pienelle
raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat
koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän
laukuissaan.
Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi
iloisesti ja viisaasti heidän kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi luullut hänen
täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja
älykkäät, ja hänen äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku Janne oli palmikoinnut
ainoalla kädellään.
Tämä käynti köyhässä mökissä antoi runsasta aihetta keskusteluun matkailioille ja Janneen oli tällä haavaa
heidän kaikkien ajatukset kiintyneet.
Köyhä vaimo oli kertonut asessorille, että hänen miehensä kauvan oli ollut työssä etäisissä pitäjissä, joilla
matkoilla hän edellisenä talvena oli kuollut. Kun vaimo sitte jäi yksin sairaan poikansa kanssa, oli hän
muuttanut takaisin kotipitäjäänsä saadaksensa pojalle jotakin apua vaivaishoidolta, ja se oli antanut tämän
huonon mökin heidän asuttavakseen.
— Kuinka somasti hän on palmikoinnut kokoon tuon kopan, ja vain yhdellä kädellä! — ihmetteli Meeri.
— Niin, raajarikot saavat usein meidät, joilla on terveet jäsenet, häpeämään — sanoi isä.
— Entis-vuonna olin joulun edellä äidin keralla raajarikkoisten myyjäisissä Helsingissä, ja oikein ihmetytti
nähdä, miten somia töitä oppilaat olivat osanneet laittaa; olen myöskin monta kertaa nähnyt, kun he ovat
tehneet työtä — kertoi Helka.
— Eiköhän voisi jotakin tehdä tämän pojan hyväksi — tuumaili Freedrik.
— Hän näkyy olevan viisas lapsi, ja sen vuoksi olisi kyllä syytä koettaa saada hänelle jotakin opetusta — sanoi
isä — mutta minä tiedän, että kunta tällä haavaa ylläpitää monta puutteen-alaista, enkä siis ole varma, onko se
altis auttamaan tätä uutta pientä tulokas-raukkaa.Kotona Kerttulassa
34
Kaikki kulkivat eteenpäin äänettöminä ja miettiväisinä, ja matka joutui nopeasti, niin että he jo saattoivat
nähdä etäältä tehtaan korkeat savupiiput. Seura asettui nyt lähimpään taloon, jossa emäntä heti lupasi heille
sekä päivällistä että yösijaa. Viilipiimä sekä äsken leivottu ruisleipä maistuivat mainion hyviltä. Sitäpaitsi oli
vielä kalaa, munia ja kahvia jälkiruoaksi.
Virkistyneinä ja tarpeeksi levänneinä he kävelivät kaikin alas tehtaalle, jota aiottiin tarkastaa ennen iltaa.
Asessori tunsi tehtaan hoitajan, eikä heidän siis ollut vaikeata päästä katsomaan kaikkea, mitä tehtaassa oli
nähtävää. Hoitaja päin vastoin seurasi heitä kaikkialle. Aina raaka-aineesta asti he saivat nähdä, miten rautaa
valmistettiin; he näkivät ensin suuret malmiläjät rannalla ja lopuksi varastomakasiinin, jossa oli kauniit
valin-tavarat valmiina ulosvietäviksi.
Tehtaan eri osissa koko joukko kuunteli innostuneena kertomuksia raudan muuttumisesta siihen tilaan, missä
se jalostettuna heidän silmiensä edessä nyt oli. Freedrik, joka tavallisesti oli huvitettu asiain kaikista
erityiskohdista, tahtoi nähdä hienotaonta-verstaan ja tarkastella niitä monia eri asteita, joiden läpi
pienimmänkin ruuvin täytyi käydä, ennenkuin se oli valmis asetettavaksi paikalleen rataslaitokseen. Tytöt
olivat ihastuneet valssilaitokseen eivätkä olisi malttaneet lähteä sen suurilta uuneilta, joista pitkät, vahvat,
nokiset miehet vetivät tulipunaisia rautajuntikoita, valssaten niitä sitte ulos ja sisälle noihin suriseviin
koneisiin, kunnes rauta tuli kankina niistä ulos. Tämä oli heidän mielestään näytelmä, johon ei voinut väsyä.
Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen alituisessa liikkeessä olevien koneiden
välissä, he olivat kaikin tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen nokiset,
meluavat koneet.
Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän
edessään, ja aurinko meni mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten hiljennetty kaiku;
lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin näkymättömien siipien kannattamana kuului
paimentytön lapsellinen ääni illan hiljaisuudessa:
“Lapsen sydän ilon saa, Kun se uskoo, rakastaa. Kiitä Herraa, sieluni! Hän on osas, onnesi.”
— Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen — sanoi asessori. — Kaikki ympärillämme kiittää
tavallaan Luojaa.
Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par’aikaa höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen
jälkeen mentiin kaikin levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään vuoteeseen
porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin
makeasti heinäsäkkien päällä, kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.
Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä “raudan laskua” eli sulatus-uunin purkamista ja
sulatetun raudan valamista upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte käännyttiin
paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän
hyväntahtoinen emäntänsä oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin, ettei syötäisi,
ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa raajarikko asui.
Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai
runsaan osansa eväistä. Asessori puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta; ensi
aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän
ystävällisyydestään.
Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu
tuntui voimakkaalta ja virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat kypsymäisillään, ja sitte mylly
tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat veräjätuvalla — kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niinKotona Kerttulassa
35
toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.
— Nyt näen Kerttulan viirin!
— Ja minä näen navetan katon!
— Kauniiltapa se näyttää, kun katselee sitä vasten koivumetsää ja noita reheviä vainioita.
Muutamia minuutteja myöhemmin olivat kaikki taas Kerttulan auringonloisteisessa pihassa, jossa äiti ja
pikkulapset sanoivat heille tervetuliaiset ja Tusse hyppi ja haukkui iloissaan siitä, että jälleen sai heidät nähdä.
— Pieni jalkamatka tuottaa sentään paljon hyvää — sanoi isä, katsellen hymyillen ympärilleen. — Näkee uusia
seutuja ja uusia ihmisiä, saa uusia vaikutelmia ja oppii tuntemaan uusia oloja, sanalla sanoen, rikastuttaa
näköalojansa, ja päällisten päätteeksi oppii tuntemaan todeksi vanhan sananlaskun, joka sanoo: “Kylässä hyvä,
mutta kotona parempi”.
— Niin kyllä — sanoi Meeri — Kerttula ei koskaan ole minun mielestäni niin kaunis ja hauska kuin oltuani
poissa jonkun aikaa ja palatessani kotiin jälleen.
— Aivan niin, rakas lapseni, meillä täytyy olla myöskin täällä maailmassa eläessämme juurensijamme,
kotimme, isänmaamme. Kosmopoliitta on tuuli-ajolla oleva raukka valtameren kuohuvilla aalloilla.
— Hyvällä kodilla täällä alhaalla on myöskin toinen tehtävä — sanoi äiti vakavasti. — Sen tulee alituisesti
muistuttaa meitä iankaikkisesta kodistamme, sillä taivas on oikea kotimme ja meidän kaikkien todellinen
isänmaa.
Rakkaudentöitä.
— Mitä täti niin ahkeraan tekee? — kysyi Helka, kun hän eräänä aamuna tuli ulos verannalle.
— Ompelen kolttua Kuusimäen muijan pikku pojalle. Akka parka, joka kauan on ollut heikko ja huono,
pelästyi niin, kun hän näki kulovalkean uhkaavan hänen kotiaan, ettei hänellä siitä asti ole ollut tervettä
päivää. Entisviikolla hän tuli vuoteen omaksi, ja hänen kodissaan näytti surkealta, kun minä tässä eräänä
päivänä kävin häntä tervehtimässä. Hänen neljä lastansa olivat likaisia ja pukemattomia ja koko koti huonossa
hoidossa; mies keittää puuroa tahi perunoita, kun hän iltasin palaa kotiin työstä, ja siinä on se lämmin ruoka,
mitä heidän on mahdollista saada. Kuusimäki on myöskin niin yksinäisellä paikalla, että naapurien on vaikea
usein käydä heitä katsomassa.
— Ihmisparat! Ja nyt täti ompelee heille vaatteita?
— Niin, sillä nuorin lapsi oli melkein alasti. Minulla on täällä joitakuita pikku tyttöjen pukuja, jotka ovat heille
tulleet liian ahtaiksi, mutta muutamia täytyisi vähän muodostaa toisin ja toisia täytyisi paikata. Entä jos
panisimme toimeen pienet ompelutalkoot nyt tässä aamupäivällä?
— Se olisi hauskaa — vastasivat Meeri ja Helka yhtä haavaa, ja Gerda läksi heti tuomaan ompelukoppaansa.
— Vahinko, että käteni vielä on vähän kipeä, jotta en voi teitä auttaa — sanoi Freedrik, joka oli seuraan
yhtynyt. — Niin, sinä näytät niin epäilevältä, Helka, mutta kysy äidiltä, enkö osaa välttävästi käyttää
silmäneulaa.
— Kyllä, kyllä, ei sinulta ompelu käy aivan huonosti — myönsi äiti hymyillen. — Freedrik ompeli kerran
koulun loma-aikana itselleen paidan ja Bruuno kutoi tumpit. Hyvä on osata vähän yhtä ja toista tässäKotona Kerttulassa
36
maailmassa.
— Niin, eihän tiedä, mitä tarvitsee tehdä. Saattaahan tulla viskatuksi asumattomalle luodolle, kuten
Roobinpoika — tuumaili Meeri.
— Epätietoista vaan on, löytyykö tuolla saarella mitään ompelukaluja — sanoi Freedrik naurahtaen. — Mutta
minun ompelutaitoni on jo monta kertaa ollut minulle hyödyksi, kun joku paidan nappi on höltynyt tahi kun
sukkaani on ilmestynyt reikä. Usein ei heti voi saada apua, ja silloin on hyvä olla muista riippumaton ja
tuntea, että “kelpo mies voi itseänsä auttaa”. Monesti olen ollut kiitollinen sadepäivistä ja niiden työhetkistä. —
Ja Freedrik suuteli hartaasti äitinsä ahkeria käsiä. — Nyt minä rupean lukemaan teille ääneen, niin työ käy
nopeammin.
— Kiitoksia vain, on sekin tavallaan hyvä apu.
— Pitääkö panna laskos tähän hameeseen, äiti?
— Pitää, ja kaulus punaiseen pumpulileninkiin.
— Hyvä, aletaan nyt sitte vaan. — Freedrik luki, ja silmäneulat kulkivat nopeasti edestakaisin kankaan läpi,
siksi että kello soitti päivälliselle; silloin oli työ valmis ja pantu kääröön vanhaan pyyhinliinaan.
— Meneekö äiti Kuusimäkeen tänään iltapäivällä?
— Luultavasti.
— Saanko tulla mukaan? — kysyi Helka.
— Saat aivan mielellään.
— Minä myöskin tulen — sanoi Gerda. Meeri oli vaiti, sillä “Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet”, jotka
olivat hänen kammarinsa pöydällä, houkuttelivat häntä vastustamattomalla voimalla jäämään kotiin.
Rouva Bergendahlilla oli vielä aterian jälkeen paljon tehtävää, niin että hän vasta vähän myöhempään saattoi
molempien tyttöjen seuraamana lähteä matkaan.
Helkan mieleen tuli niin selvästi se muistettava päivä, jolloin hän kulovalkean riehuessa oli kävellyt tätä tietä.
Nyt hän näki käyrän männyn jo kaukaa, eikä siinä mitenkään voinut eksyä tiestä. Jumalan kiitos, että nuo
kauhistuttavat hetket nyt olivat pelkkänä muistona. Paitsi Freedrikin kättä, joka hitaasti parantui, ei heillä ollut
palosta mitään pahaa. Helka ei ensinkään surrut kadotettua palmikkoansa, sillä kesäkuumassa tuntui vain
hyvältä ja vilpoiselta, kun se oli poissa.
Nyt haukkui pieni koira metsässä, ilmoittaen, että he olivat päämaaliinsa ennättäneet. Näkyi kyllä, että torpan
emäntä oli sairas, sillä porstua oli lakaisematon ja kissan maitokuppi seisoi keskilattialla, niin että asessorin
rouva oli siihen kompastumaisillaan. Tuvan kynnyksellä istui tyttö ja poika sormet suussa; vanhin tyttö tuuti
nuorinta lasta, niin että tuvan epätasainen lattia jyskyi, ja vuoteella makasi äiti silmät puoli ummessa.
— Hyvää päivää, Anna — tervehti asessorin rouva ystävällisesti. — Kuinka voit tänään?
— Ehkä vähän paremmin, voimistuin mielestäni niin liharuoasta, jota talosta minulle tuotiin eilen.
— Sepä hauskaa; nyt meillä on sinulle mukanamme vähän hedelmäruokaa. Ota tuo kivivati, Helka, ja lusikka
tuolta hyllyltä, niin Anna saa heti maistaa.Kotona Kerttulassa
37
— Oi kuinka se on hyvää — sairas nielasi lusikallisen toisensa perästä hedelmäkeittoa, joka nähtävästi maistui
hänelle hyvältä. — Meillä on kyllä ruokaa, niin ettei minun sovi valittaa siitä syystä, mutta kun on sairas, tekee
mieli jotakin uutta.
Rouva Bergendahl avasi vaatekäärön. — Näetkös, tämän koltun olen ommellut pikku pojalle — sanoi hän. —
Miten hauskalta hän näyttänee, kun hän saa sen yllensä! Luulenpa, että hän nyt on hereillä; nosta hänet ylös,
Gerda, ja tuo hänet tänne luokseni. Katsoppas vain, mikä reipas lapsi — huudahti hän, kun lapsi makasi hänen
sylissään ja katsoi päin kattoa kirkkailla sinisillä silmillään.
— Raukkaa ei ole kylvetetty moneen viikkoon — vaikeroi äiti. — Mustansuon Liisa oli täällä eräänä päivänä
leipomassa, mutta hänellä oli jo kyllin tehtävää, ennenkuin sai kaiken muun kuntoon, mitä täällä oli
laiminlyöty.
— Jos Helka tuo vähän vettä kivivatiin, niin minä pesen lapsen tuota pikaa — sanoi rouva Bergendahl. — Tässä
on minulla vaatteitten ympärillä vanha pyyhinliina, jota sopii käyttää. Sinä pikkarainen, — katsokaa, miten hän
tyytyväisenä oikaisee itseänsä, hän pitää siitä, että pääsee puhtaaksi. Kukkuu, pikku ystäväni, — ja nyt puetaan
lapsi uuteen kolttuun. Katsoppas nyt tänne, äiti! — Rouva nosti lapsen käsivarrelleen ja hypytti häntä äidin
ihastuneitten silmien edessä.
— Kuules, Gerda, entä jos koettaisit tuota punaista leninkiä pikku Maijan päälle? Tule lapsi tänne!
Tyttö istui kynnyksellä eikä liikkunut paikaltaan, mutta Gerda otti hameen ja meni hänen luokseen. Pian näkyi
hän tulleen lasten tuttavuuteen, vaikka olivatkin ujoja, ja nyt otti hänkin vuorostaan vettä ja pyyhinliinan, jolla
hieroi Maijan ja Kallen pyöreät naamat niin puhtaiksi, että kiilsivät.
— Täällä on kampa akkunalla — sanoi Helka, joka koko ajan oli tarkannut ja auttanut serkkuansa
puhdistustyössä.
Gerda vähän nyrpisti nenäänsä, mutta tarttui kuitenkin innokkaasti ja päättävästi kampaan, äitinsä kehoittavan
katseen johdosta.
— Tuskin enää tunnen omat lapseni — sanoi sairas hymyillen.
— Noh, tulet kyllä pian terveeksi ja voit itse hoitaa lapsiasi, Anna hyvä — sanoi asessorin rouva lohdutellen.
— Helka, koetappas, osaatko tehdä takkaan tulta; Maija ja Hilta löytävät kyllä muutamia risuja ja lastuja. Minä
näen, että perunat ovat padassa valmiina keitettäväksi.
— Niin, lapset poimivat keiton erän maasta, ja isän pitäisi ne keittää, kun hän päivätyöstään palaa — sanoi
vaimo.
— Tänään voimme säästää häntä tuosta vaivasta, hänellä on kyllä työtä jo ilman sitä, ennenkuin saa lehmän
lypsetyksi ja tuoduksi vettä ja puita sisälle.
— Niin, hyvä hän kyllä on, meidän isä.
— Tämä on hyvin suuri ilo ja onni sinulle, että sinulla on kelpo mies. Katsoppas, nyt valkea palaa oikein
hyvin.
Gerda kaatoi vettä perunain päälle ja ripusti padan hahlaimiin valkealle; sitte pyyhkivät he akkunan alla
olevan pöydän ja kattoivat sen illalliseksi ottaen veitset ja lautaset seinähyllyltä. Kun kaikki oli kunnossa ja
perunat alkoivat kypsyä, rupesi rouva Bergendahl tekemään lähtöä.Kotona Kerttulassa
38
— Onpa nyt isä varmaankin ihmeissään, kun hän kotiin palaa — sanoi sairas ilosta loistavin silmin.
— Kyllä me vastedeskin tulemme sinua katsomaan, jotta näemme mitä täältä puuttuu — vakuutti asessorin
rouva. — Noitten hyvien lääkkeiden ja vahvistavan ruoan avulla toivon piankin saavani sinut jaloillesi jälleen.
Rouva kantoi pojan, joka oli nukkunut, äitinsä luo vuoteeseen, noikkasi ystävällisesti ja läksi.
— Minä kyllä mielelläni menisin Kuusimäkeen huomenna jälleen — sanoi Gerda kotimatkalla.
— Ja minä myöskin — virkkoi Helka innokkaasti.
— On tarpeeksi aivan, kun yksi erästään menee, nyt kun olemme nähneet, mitä on tehtävänä — sanoi äiti.
— Nuo lapset olivat oikein sieviä, sitte kuin olivat puhtaaksi pestyjä.
— Mutta kampaaminen ei suinkaan ollut erittäin hauskaa — sanoi Helka naurahtaen — Gerdalla oli niin sopiva
muoto, kun hän siihen toimeen ryhtyi.
— Nuorin lapsi oli hyvin siistimätön, mutta äiti otti asian niin luonnolliselta kannalta, että minäkin sain
paremmin rohkeutta.
— Olin juuri varta vasten ottanut leveän talousesiliinan eteeni — sanoi äiti — kun lähtee köyhäin luo, ei
milloinkaan saa loukata heitä pyyhkäisemällä tuolia, ennenkuin istuu, sillä se osottaa ylenkatsetta. Juuri se,
että asetumme heidän kannallensa seurustellessamme heidän kanssaan, ja annamme jotakin omasta
itsestämme, samalla kuin annamme heille apuamme, tekee heille avun kalliimmaksi ja helpommaksi ottaa
vastaan.
— Niin, täällä se kyllä käy päinsä, mutta kaupungissa?
— Tietysti siellä on toisin, siellä olot ovat toisenlaiset. Mutta jos sydämmesi on altis auttamaan, ja tahtosi on
hyvä, niin löydät aina tilaisuutta ja parhaan tavan millä voit auttaa, ole vakuutettu siitä, tyttöseni.
Gerda tarttui äitinsä käteen, sanoen: — Tietääkö äiti, minä tahtoisin hyvin mielelläni leikata lyhyiksi nuo
valkoiset pellavatukat, siten tulisi kampaamistyö paljon helpommaksi.
— No siinä minun luullakseni ei mikään ole estämässä. Kas tuossa ovat Eedit ja Ester, jotka lupasivat tulla
meitä vastaan, ja tuolla kävelee isä pitkin lehtokujaa; me tulemme varmaankin juuri parahiksi illalliselle.
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Sain kirjeen tohtori Bong’ilta eilen — sanoi asessori seuraavana päivänä. — Hän on ollut katsomassa pientä
raajarikkoa, johon tutustuimme kävelymatkallamme.
— Mitä hän sanoi Jannesta? — kysyivät nuoret innostunein mielin.
— Tohtori luuli, että poika voimistuisi melkoisesti, jos hän saisi mallaskylpyjä ja voimakasta ruokaa.
— Siihen heillä valitettavasti ei ole varaa — tuumi Freedrik.
— Ei, sen vuoksi olemmekin äiti ja minä päättäneet ottaa eukon ja pojan joksikin aikaa tänne. Muija saattaa
auttaa Piilin matamia puutarhassa ja sillä välin hoitaa poikaa tohtorin määräyksen mukaan.Kotona Kerttulassa
39
— Sepä oli kovin hauskaa — huusivat kaikki yhteen ääneen.
— Oi kuinka hyviä isä ja äiti ovat! — sanoi Freedrik.
Vielä samana päivänä lähti asessori köyhälle tuvalle, jossa raajarikko asui, ja toi hänet äitineen Kerttulaan,
jossa he vastaiseksi saivat asettua tuvan takana olevaan kammariin. Lapset olivat kovin huvitetut pienestä
vieraasta ja istuivat tuntikausia hänen luonaan oppiaksensa hänen tuohenpalmikoimistansa. Myöskin
vanhemmat lapset menivät tuon tuostakin häntä katsomaan, ja Janne viihtyi nähtävästi hyvin uudessa
ympäristössään.
— Tuumaan lakkaamatta, miten voisimme saada pojan raajarikkoisten kouluun Helsinkiin, — sanoi Freedrik
eräänä päivänä Helkalle, kun he olivat marjoja syömässä puutarhassa. — Hänestä varmaankin tulisi taitava
ammattilainen, jos hän saisi oppia jotakin.
— Mitähän se koulunkäynti maksanee — tuumaili Helka.
— Siitä kyllä pian saa selvää, kun kirjoittaa johtajattarelle. Isä ei luule, että kunta tällä haavaa voi auttaa, ja
vanhemmilla on jo meidän tähtemme tarpeeksi kustannuksia.
— Se kyllä on tosi, mutta aluksi hänellä on hyvä täällä. — Katsoppas, sillä välin kuin olemme jutelleet, olen
hänelle poiminut koppani täyteen karviaismarjoja.
— Ja minä olen vain syönyt — sanoi Freedrik pahoilla mielin.
— Minä olen kyllä poiminut suuhuni myöskin, oi miten hyviä nämä marjat ovat!
Oli jouduttu nuorison hartaasti odotettuun marja-aikaan, ja Kerttulan puutarhassa marjapensaitten oksat
riippuivat marjoja täynnään.
— Täällä on hyvä olla, olen kuin porsas pahnoissa — huudahti Bruuno, joka juuri kömpi esiin
viinimarjapensaan alta, jossa hän ahkeraan oli riipinyt tertun toisensa perästä noita heleänpunaisia marjoja.
Seuraavana päivänä tuli Freedrik Helkan luo, joka istui lukemassa ruokasalissa. — Nyt olen keksinyt, millä
tavalla voidaan saada rahaa Jannen koulunkäyntiin — kuiskasi hän salavihkaa. — Minä myyn palkoveneeni
Vihtorille, joka jo monta kertaa on aikonut ostaa samallaisen itsellensä. Me suostuimme eilen illalla kaupasta.
— Todellako! Mutta sinähän itse niin mielelläsi käytät palkovenettä.
— Se kyllä on tosi, mutta näetkös, voinhan kuitenkin päästä merelle veneissäkin. Palkovene on omani, ja minä
saan tehdä sillä mitä itse haluan. Tule mukaani rantaan, minä menen sitä vähän puhdistamaan, sillä huomenna
jo on Vihtori luvannut tulla sitä noutamaan.
Helka oli heti valmis, ja he läksivät yhdessä Jooseppi kalastajan tuvan vieressä olevaan venetalaaseen, johon
tuo soma alus oli vedetty.
— Sillä välin kuin sinä venettäsi puhdistat, minä käyn katsomassa sokeaa Leenaa — sanoi Helka. Oli aina
hauska käydä kalastajan mökissä. Sokea muija istui siellä kudin kädessään niin iloisena ja lempeänä kuin
auringonpaiste, ja aina hän kertoi jonkun hauskan kertomuksen rikkaan muistonsa tyhjentymättömästä
varastosta. Hän osasi myöskin lauluja ja satuja äärettömän paljon vanhan vanhoista ajoista asti. Kun istui
hänen luonaan ja näki hänen sammuneen katseensa, niin oppi kiittämään Jumalaa näöstä, terveydestä ja
monen monesta hyvästä lahjasta.Kotona Kerttulassa
40
— Kummallista on nähdä, miten hyvin Leena löytää joka paikkaan täällä huoneessa — sanoi Helka, kun muija
nousi istualta ja otti lankakerän seinäkaapista.
— Kyllä minä jotakuinkin hyvin osaan täällä huoneessa liikkua — vastasi sokea ilomielisellä tavallaan. — Minä
kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että hän on asettanut kaikki niin hyvin minulle. Ainoa suruni on etten enää
saata lukea; sitä tein ennen aina niin mielelläni. Ukkoni ei ole oikein luvuntaitava, vaikka hän kyllä pyhinä
koettaa tavata saarnan kirjasta.
— Saisinkohan minä lukea Leenalle vähän? — sanoi Helka ujosti. — Luen usein ääneen äidilleni, kun hänellä
on päänsärkyä.
— Kyllähän se olisi kovin hauskaa, mutta siitä tulisi paljo vaivaa neidille — kursaili Leena. — Asessorin rouva
on myöskin niin hyvä ja lukee välistä minulle.
— No sitte minä pyydän tädiltä kirjoja, kun tänne toiste tulen, että saan lukea Leenalle.
— On minulla täällä sekä virsikirja että Uusitestamentti — vastasi muija innokkaasti ja kiirehti ottamaan alas
kirjat vuoteen yläpuolella olevalta hyllyltä.
— Lehtien välissä on vielä vanhat merkkini siitä ajasta, jolloin olin näkevä ja saatoin itse lukea.
Helka aukasi hartaasti Uudentestamentin kannet ja luki puoli-ääneen lukujen päällekirjoituksia.
— Markuksen evankeliumin kymmenennessä luvussa puhutaan niin kauniisti siitä, miten Jeesus paransi
sokean — sanoi vanha Leena, joka melkein osasi raamattunsa ulkoa. — Sitä paikkaa minä mieluimmin
tahtoisin kuulla.
Sillä aikaa kuin Helka verkalleen luki mainittua kertomusta, täyttyivät kuulian silmät kyynelillä, jotka
vähitellen vierivät alas hänen kurttuisille poskillensa ja vielä hänen ristissä oleville käsillensä.
— Leena itkee — sanoi Helka ihmetellen ja laski kirjan pöydälle.
— Ilosta vain, pikku neiti, oli niin hauska kuulla noita kalliita sanoja. Ja sitte ajattelin sitä hetkeä, jolloin
Vapahtaja sanoo myöskin vanhalle Leenalle: Ole näkevä!
— Voi, kun ei Jeesus enää käy ympäri täällä maailmassa sairaita parantamassa — ajatteli Helka.
Mutta tuntui siltä, kuin vanhus olisi voinut lukea hänen ajatuksensa, sillä hän lausui: — Tuolla ylhäällä ei ole
mitään yötä, siellä tulevat kaikki näkeviksi.
— Halajaako Leena täältä pois? — kysyi Helka hiljaa.
— Odotan tyytyväisenä Herran kutsua — vastasi vanhus. — Kiitoksia nyt, pikku neiti, lukemisesta.
— Tulen taas toiste — lupasi Helka sanoessaan hyvästi.
Kun hän tuli ulos, oli Freedrik juuri valmistanut työnsä ja katseli hellästi valkoiseksi maalattua
palkovenettänsä. — Vihtori kyllä tulee tyytymään tuohon — sanoi hän, ja pieni kaipauksen huokaus nousi
hänen rinnastaan, kun he läksivät kulkemaan kotiinpäin.
Heidän poissa ollessaan oli Lotta täti tullut Kerttulaan ja verannalta kuului iloista puhetta.Kotona Kerttulassa
41
— Lotta täti on ostanut kolme koppaa Jannelta ja maksanut kaksikymmentä viisi penniä kappaleesta —
huusivat lapset.
— Hän näkyy olevan näppärä poika — sanoi neiti Furumark tarkastellessaan pieniä tuohikoppia, jotka hän oli
ostanut.
— Ehkä hänestä voi sukeutua jotakin kelvollista.
— Kyllä, jos hän vain saa apua — sanoi Freedrik. Sitte hän kääntyi isän puoleen, sanoen vähän hiljaisemmalla
äänellä: — Olen myynyt palkoveneeni; siitä tulee sievä summa Jannen kasvatukseksi.
— Oletko tarkoin ajatellut tuota asiaa? — asessori laski voimakkaasti kätensä pojan olalle. — Sinä teet suuren
uhrauksen, sillä niin kalliita kapineita ei helposti saa uudestaan.
Freedrik katsoi levollisesti isäänsä. — Minä en ole päätöstäni katuva — vastasi hän.
— Sitte, poikaseni, olen sinuun tyytyväinen!
— Mitä salaisuuksia isällä ja Freedrikillä on? — kysyi Meeri, pistäen uteliaana pienen pystynenänsä esiin
isänsä olan yli.
— Me olemme salaliitossa Jannen tulevaisuuden hyväksi. Freedrik on juuri tänään pannut ensimmäisen
perusrahan hänen koulunkäyntinsä varalle.
— Oikein ilosanoma! — huusi Meeri.
— Minä sen kyllä tiesin — sanoi Helka.
— Minun säästölaatikossani on myöskin muutamia markkoja, jotka minä sain keväällä syntymäpäivänäni;
rakas eno, käytä myöskin ne jollakin tavoin Jannen hyväksi.
— Sen kyllä teen, tyttöseni!
— Meidän pitäisi kaikkien yhtyä auttamaan Jannea — kehoitti Meeri. — Minä lupaan antaa kolmannen osan
viikkorahoistani aina jouluun asti.
— Hyvä, hyvä, lapsukaiseni! Minua ilahuttaa, että jokainen olette valmiit kieltäytymään hoidokkaanne hyväksi
jostakin esineestä, mistä teille voisi olla hauskuutta. Mutta ennenkuin ryhdymme tähän yritykseen, tulee
meidän muistaa, että raajarikkoisten koulukurssi ei lopu yhdessä lukukaudessa eikä vuodessakaan. Hyvä on
alkaa kunnollisesti, mutta vielä parempi, jos on kestävyyttä viedä alotettu päätös hyvään loppuun. Jannen
koulunkäynti tulee tuottamaan teille vielä monta kieltäymystä — oletteko valmiit niihin vielä
tulevaisuudessakin?
— Olemme — vastasivat kaikki yhteen ääneen.
— Antakaa minun pitää huolta vaatteista ja muusta sellaisesta, jota mahdollisesti tarvitaan — sanoi Lotta täti,
jolla aina oli antelias käsi.
— Täti kulta, sinä tahdot tulla hänen hyväksi haltiattareksensa!
— Hyvin mielelläni, mutta teidän kaikkien turvatiksi hän kuitenkin jääpi. — Mutta tiedättekö, minkä vuoksi
minä nyt oikeastaan olen täällä tänään? — Kutsuakseni teitä kaikkia tulemaan leikkuujuhlaan tuorstaina. SehänKotona Kerttulassa
42
on vanha tapa Santaniemessä, kuten muistanette, että leikkuupäivänä juhlitaan.
— Oi miten hauskaa, miten hauskaa! — huusivat Helka ja Meeri yhtähaavaa.
Lotta täti hymyili tyytyväisenä. — Tervetultua siis miehissä! Mutta nyt minun täytyy lähteä kotiin leipomaan
sata rusinapallukkaa pitoja varten.
Leikkuujuhla Santaniemessä.
Tuorstai-aamuna tuli Lotta-tädiltä pieni kirje, jossa hän pyysi Meeriä ja Helkaa tulemaan heti suuruksen
jälkeen auttamaan häntä illanviettoa varten. — Sitä paitsi — kirjoitti hän — olette jo vanhan lupauksen mukaan
sitoutuneet jäämään kerran luokseni yöksi, jotta saisitte nukkua viheriässä makuuhuoneessa; olkaa siis valmiit
jäämään, sillä enpä aio laskea teitä pois, ennenkuin aamulla.
Meeri huudahti ilosta; aina tuo hyvä Lotta täti ajatteli, miten hän saattaisi muille valmistaa iloa.
Tytöt laskivat pitoja varten otettavat vaaleat puserot vähäiseen koppaan ja lähtivät sitte matkaan. Tultuansa
perille Santaniemeen, näkivät he siellä kaikki jo vilkkaassa häärinässä. Puutarhuri haravoi käytäviä ja puhdisti
kukkapenkereitä, keittäjä valmisti kermajäätelöä, ja taloudenhoitaja vatkasi pannukakkutaikinaa. Paitsi
naapureita, Kerttulalaisia, oli nimittäin myöskin provastin perhe ja useita muita pitäjäläisiä kutsuttu ottamaan
osaa suuriin leikkuupitoihin.
Keskellä hyörinää näkyi emäntä itse järjestämässä ja johtamassa. — Tervetultua, tervetultua, lapseni — sanoi
hän tyttöjen tullessa suureen kyökkiin. — Tulette juuri “kreivin aikaan”, Liinalla on tässä teitä varten kaksi
valkoista vyöliinaa, ja minä annan teille oitis työtä. Meeri saa laittaa kuntoon nämät kaakkulaatikot ja pikku
Helka saa kuumalla vedellä irroittaa mantelinkuoret; monta kättä tekee joutuisaa työtä.
Tytöt sitoivat leveät vyöliinat eteensä ja ryhtyivät reippaasti osotettuun työhön; heille tuntui huvittavalta
työskennellä tässä mallikelpoisessa kyökissä, jonka seinillä kupariastiat kirkkaina kiilsivät. Taloudenhoitaja
Liina, joka oli ollut monta vuotta Santaniemessä, näytti heille ystävällisesti, mitä heidän tuli tehdä, ja kaikki
kaakku- ja leivoslaitokset näyttivät niin herkullisilta ja hauskoilta, että tämä oli Helkan mielestä ikäänkuin
työskentelemistä ruoanlaittokoulussa. Kun kaikki laatikot oli pantu uuniin ja pannut, sekä kastrullit
puhdistettu, “ottivat he lupaa itsellensä”, kuten Lotta täti sanoi, sekä istuivat ruokasaliin ja rupesivat syömään
jäätelöä, jota heitä varten oli asetettu suuret annokset ruokasalin pöydälle. Sitte he sitoivat kukkavihkoja
kaikkiin kukkamaljoihin, mitä talossa oli, sekä monenlaisiin vateihin, ja sitte juoksivat suureen kuivauslatoon
katsomaan, kuinka sievästi pehtori oli sen pukenut kuusilla ja köynnöksillä, jotka kulkivat pitkin seiniä; ja
oven yläpuolelle hän oli asettanut kirjavia lippuja.
Tytöt olivat sitte yhä ahkerassa toimessa. Hätimmiten syötyänsä päivällistä, olivat he avussa, kun herkulliset
hedelmät asetettiin suuriin lasivateihin illallista varten. He valitsivat itsellensä kukkavihkoja rintaan ja pukivat
juuri yllensä puhtaita puseroja, kun kuulivat Lotta tädin huutavan iloisesti: — tervetultua!
— Meikäläiset varmaankin tulivat — sanoi Helka ja kiirehti ulos, mutta seisahtui hämmästyneenä ovelle, kun
näki ihan vieraan herran etehisessä.
— No hyvänen aika, Heikkihän se on — huusi Meeri ihastuneena ja syöksyi kädet oikoisena nuoren miehen
luo, joka tuttavallisesti kietoi käsivartensa Lotta tädin hartioiden ympäri.
Niin, siinä oli todellakin Heikki Furumark, Lotta tädin rakastettu veljenpoika, joka ihan odottamatta oli tullut
Santaniemeen lyhyeksi aikaa. Hän ei kirjoittanut edeltäpäin, sillä hän tahtoi tehdä tädilleen odottamattoman
ilon, ja nyt oli todellakin kahdenkertaisesti iloitsemisen syytä tässä vanhassa talossa. Yht’äkkiä valmistettiin
pöydän toiseen päähän päivällinen tälle rakkaalle matkustajalle; ja sitte vähitellen rupesivat kutsutut vieraatKotona Kerttulassa
43
tulemaan toinen toisensa perästä, joten niitä vilisi kuten mehiläispesässä sekä sisällä että pihassa, jossa
leikkuuväki parhaisiin vaatteisiinsa puettuna seisoi.
Kellon lyödessä neljä astui Lotta täti Heikin käsivarteen nojautuneena ulos portaille, ja tervehti iloisesti
oikealle ja vasemmalle, jonka jälkeen he kahden viulun soidessa kulkivat koko joukon etupäässä koristettuun
juhlahuoneeseen. Komealta näytti suuri kuivinhuone, ja juhlallinen tunnelma vallitsi siellä, kun
kunnianarvoisa emäntä astui esiin lehdillä koristetun kynttiläruunun alle ja lausui kokoontuneelle yleisölle
seuraavaan tapaan:
— Jumala kaikkivaltias on antanut minulle runsaan laihon, jonka ahkerat kädet ovat kaataneet, ja kykäs
kykkään vieressä todistaa siitä siunauksesta, mikä on tullut minun osakseni. Kiitollisuudeksi ahkeruudestanne
olen tänään tahtonut koota teidät ilojuhlaan. Teitä, uskollisia palvelioitani, jotka olette olleet viljaani
korjaamassa, kehoitan minä nauttimaan, mitä hyvästä sydämmestä tänään teille vieraanvarana tarjoan
tyytyväisyyteni osotteeksi työnne tuloksesta. Toivon, että te tänään sekä nuoret että vanhat huvittelette oikein
sydämmen pohjasta.
Asessori Bergendahl kohotti kätensä ja huusi: — Eläköön aina rakkaus ja rauha työnantajan ja työväen välillä,
eläköön! — Viulunsoittajat soittivat marssin ja asessorin taluttamana kulki Lotta täti salin ympäri kertaalleen,
ja väen mielestä hän oli niin komea, kaunis ja hyvä kuin kuningatar. Heikki vei pruustinnaa ja Freedrik
äitiänsä, Vihtori talutti Gerdaa ja Bruuno Helkaa, ja viuluniekat vinguttivat viuluansa niin, että hiki valui
otsasta, kunnes jokainen, ukosta nuorimpaan lapseen asti, oli kulkenut salin ympäri.
Sitte seurasi kahvin juonti. Kaksi pitkää pöytää oli katettuna; Meeri ja Helka pitivät tarjoilian virkaa toisen
pöydän ääressä ja taloudenhoitaja toisessa, jossa ukkoja, akkoja ja lapsia runsaasti kestittiin. Tämä oli
ohjelman ensimmäinen osa, ja nyt seurasi piiritanssia ja leikkiä, jota jatkui niin pitkälle kuin vain halutti. Siinä
pyörivät vanhat eukot vanhojen ukkojen kanssa tunti tunnin perästä väsymättä. Kerttulan nuoriso sekä Vihtori
ja Elma ottivat myöskin iloisesti osaa piiritanssiin. Useimmiten Vihtorin kaunis ääni johti laulua. Heikki
sitävastoin istui nurkassa katselemassa iloa. Hän kyllä mielellään tahtoi nähdä muitten riemuitsevan, mutta
kun Freedrik pyysi häntä piiriin, sanoi hän leikillisesti, että silloin syntyisi karhuntanssia. Viimein kuitenkin,
kun Gerda seisahtui hänen eteensä kurkottaen kätensä hänelle, ei hän voinutkaan vastustaa, vaan meni
pyörielemään hänen kanssaan iloisesti.
Meeri kuiskasi Helkalle, että Heikin ja Gerdan väli aina oli ollut erittäin hyvä; pieninä ollessaan olivat he
nimittäneet toisiansa “pikku vaariksi” ja “pikku muoriksi”, eikä vanha rakkaus ruostu.
Jenkkaa ja purpuria tanssittiin myöskin. Helkalle oli uutta nähdä, miten vakavasti kansa kävi tähän toimeen.
Tanssioitten rautanauloilla varustetut korot kopsahtivat tahdinmukaisesti lattiapalkkia vastaan, ikäänkuin
varstanlyönnit riihtä puidessa, eikä ainoatakaan hymähdystä näkynyt heidän huulillaan, huvi oli ikäänkuin tosi
työtä, ja sitä täytyi tehdä oikein juurta jaksain.
Tanssin ja leikkien välillä juotiin virkistykseksi vaahtoavaa kotona valmistettua kaljaa, ja kun viulunsoitto
lakkasi ja väki poistui seinänvierustoille istumaan vähän levähtääkseen tanssin perästä, tarjottiin
kukkurallisista vadeista pannukaakunpaloja ja suuria nisuvoileipiä, joiden päällä oli juustoa ja lihaa. Kun
Lotta täti piti pitoja, olivat vieraanvarat runsaat kaikin puolin. Koko ajan oli emäntä itse saapuvilla; hän
katsoi, että jokainen sai tarpeeksi osaa antimista, ja sillä välin hän jutteli vieraittensa kanssa. Keskellä vilinää
hänen komea vartalonsa yhäti näkyi milloin missäkin päin, ja ystävällinen hymyily riitti häneltä jokaiselle.
Kellon lähetessä kymmentä lakkasivat viulunsoittajat soittamasta ja tanssi taukosi. Lotta täti astui taas lattian
keskelle ja kiitti hyvästä seurasta. Tämä oli viittaus siihen, että oli aika lähteä, ja sillä välin kuin väki tunkeusi
sanomaan hyvästi emännälleen, oli Vihtori pannut toimeen ilotulituksen. Auringoita, tähtiä ja säkenöitseviä
raketteja näkyi vieraille, kun he valaistusta juhlasalista astuivat ulos hämäränä elokuun-iltana. Tämä oli kaunis
näkö, ja Lotta täti, joka piti paljon tuollaisista odottamattomista huvituksista, oli varsin ihastuksissaan; vieraatKotona Kerttulassa
44
katsoivat sitä melkein kuin jotakin taikatemppua.
Kun talon alustalaiset kaikki olivat lähteneet kotia päin, tarjottiin illallista ylhäällä suuressa ruokasalissa, jossa
Lotta täti yhäti väsymättömän hyväntahtoisena piti emännyyttä valosta, hopeasta ja kristallista säteilevän
pöytänsä ääressä. Vihtori, joka ei milloinkaan unohtanut olla kohtelias, kantoi ruokaa lautasilla sekä vanhoille
että nuorille. Aina oli hänellä lasi, lautanen tai veitsi tai haarukka käsissään, kun hän juoksenteli edestakaisin.
— Onnellinen hän — sanoi Heikki hiljaa Gerdalle — mitäpä antaisinkaan, jos voisin liikkua niin sujuvasti kuin
Vihtori. Ujous on vaivannut minua aina lapsuudesta asti, ja minun karhumaiset liikkeeni loukkaavat kyllä
niitä, joiden kanssa olen tekemisissä, sen tiedän varmaan.
— Ei käytöksesi ainakaan loukkaa vanhoja ystäviäsi — sanoi Gerda katsoen vilpittömällä luottavaisuudella
häneen. — Vihtorilla on nyt se lahja, mutta sinulla on niin monta muuta, joita me kaikki ymmärrämme arvossa
pitää. On niin hauskaa, kun taas saamme pitää sinua, Heikki hyvä, kotona!
— Kiitoksia niistä sanoista, Gerda! — Heikin viisaat, ruskeat silmät säteilivät. — Etkö halua mitään, Gerda,
siellä on niin maukkaita hedelmiä jälkiruoaksi?
— Kyllä, tuoppas minulle päärynä ja muutama keltainen luumu, ne ovat kovin hyviä — sanoi hän, ja tuo roteva
nuorukainen lähti pois. Hän oli ujo kuten poikanen, mutta voimakas ja vakava kuten kypsynyt mies, ja Gerda
katsoi ihaellen hänen jälkeensä.
Kohta illallisen päätyttyä käskettiin ajaa vaunut esiin, ja kaikki vieraat sanoivat hyvästi, paitsi Meeri ja Helka.
— Minun pikku apulaiseni — sanoi Lotta täti, — jäävät tänne yöksi, kuten on suostuttu, ja saavat maata
ihailemassaan viheriässä kammarissa. — Tämä sijaitsi vieraskammarin ja emännän huoneen välissä ja oli pieni
sievä huone, jonka seinät olivat meriviheriät, uutimet raskaasta viheriästä silkistä ja tuolien päälliset samoin
viheriästä kirjaillusta silkkikankaasta. Pukeumapöydän yläpuolella riippui peili, jonka kehykset olivat
komeasti veistoksilla koristetut, ja kapealla pöydällä oli hopeainen neulavati ja koko joukko hajuvesipulloja.
Molemmissa mahonkisängyissä oli viheriät silkkipeitteet ja viheriät silkki-uutimet, jotka putoilivat syviin
laskoksiin verhoten vuoteet muinais-ajan tapaan.
Kaikki siellä sisällä oli Lotta tädin iso-äidin aikaista, ja koko huonekaluston oli tämä tuonut mukanaan
ranskalaisesta kodistaan. Vähäisen, erilaisilla puulajeilla koristetun piirongin yläpuolella riippui seinässä
hänen kuvansa nuoruuden ajoilta; pastellimaalaus, joka esitti nuorta ihanaa naista, jolla oli puuteroitut hiukset
ja kaulassa jalokivikoriste. Sormi huulillaan näytti hän salavihkaa, mutta veitikkamaisesti katselevan noita
kahta pikku tyttöä, jotka nyt riisuivat yltänsä juuri saman pöydän ääressä, missä hän oli pukenut itseänsä
hovitanssiaisiin.
— Täällä minä makaan seitsemän untuvapatjan päällä kuten prinsessa, joka sittekin tunsi herneen selkänsä
alla! Se vaan on erotus, etten minä tunne mitään hernettä. Eikö olekkin täällä komeaa, Helka? Kun makaan
tässä huoneessa, ajattelen aina iso-äiti Etienne-vainajata, ja sitte minä olen kuulevinani, kuinka täällä napsuu
joka nurkassa. Vanhat muistot, näes, kulkevat ympäri aaveilemassa hämärässä.
— Hui, oikeinhan sinä minua pelottelet!
— Sinä pieni hupakko, sehän juuri on hauskinta asiassa, että saamme maata itse Santaniemen
kummitushuoneessa — vastasi vallaton serkku. — Eikö meillä ole ollut hauskaa tänään? Minä saattaisin puhua
vaikka kuinka paljon tänä iltana, ellen olisi niin hirveän uninen. Hyvää yötä, nupukka, uneksi — iso-äidistä! —
Meeri kääri kahisevan silkkipeitteen ympärilleen, kääntyi seinään päin ja nukkui jo samassa tuokiossa.
Mutta Helka ei saattanut nukkua. Hänen ajatuksissaan häälyi kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kokenut päivän
kuluessa, ja serkun leikilliset sanat “kummitushuoneesta” kaikuivat vielä hänen korvissaan. Ne kuuluivat niinKotona Kerttulassa
45
kamalilta, ja Helka tunsi itsensä levottomaksi. Hänpä sitä paitsi makasi ensi kerran vieraassa paikassa, ja joka
ääni, mikä kaikui hänen korviinsa, tuntui vieraalta ja kummalliselta yön hiljaisuudessa.
Koiran haukunta kuului kumeasti heidän huoneeseensa. Olikohan se Heikin suuri valkoinen koira, joka
haukkui, — tuo komea eläin, joka seurasi isäntäänsä kaikkialle ja näytti yhtä luotettavalta ja uskolliselta kuin
hänkin? Mikähän ovi narahti? Nyt varmaankin joku kulki ulkona käytävässä! Ei, kyllä se vain oli
mielikuvitusta, kaikki varmaan jo nukkuivat, ja sitäpä hänenkin piti tehdä.
Helka sulki silmänsä päättäen varmasti nukkua, mutta tulevassa hetkessä hän jälleen makasi ihan valveilla
tuijottaen valoisaan säteeseen, joka laskeutui suoraan seinällä olevaan kuvaan. Mikähän valo se oli? Se näytti
aivan ihmeelliseltä. Vapisevana hän kiipesi vuoteeltaan ja riensi akkunan luo. Siellä ulkona näkyi vanha
puutarha kauniina ja rauhallisena, ja täysikuu levitti hopeavaloansa sen ylitse, luoden valosäteen myöskin
viheriään kammariin, jossa Helka valvoi. Tämä rauhallinen näkö-ala viihdytti heti Helkan mielen, ja hän
palasi takaisin, mutta seisahtui hetkeksi pastellimaalauksen eteen, joka hymyillen näytti noikkaavan hänelle
“hyvää yötä”. Kun Helka sitte painoi päänsä patjaan, hän tuskin ehti hartaasti rukoilla: “Jumala varjele isää ja
äitiä”, ennenkuin uni hänet vei höyhensaarille.
Kun tytöt seuraavana aamuna heräsivät, tuli Lotta täti heille hyvää huomenta sanomaan sekä puhumaan
hetken heidän kanssaan.
— Noh, miten nyt olette nukkuneet, pikku ystäväni? — kysyi hän ystävällisesti ja istahti vuoteen syrjälle.
— Suloisesti, oikein hyvin! — vakuutti Meeri innokkaasti.
— Sepä hauskaa; tietysti te myöskin olette nähneet unta täällä viheriässä kammarissa?
Helka hymyili. — Kyllä minä uneksin jotakin hauskaa — sanoi hän — mutta nyt en muista mitään.
— Niinpä aina käy — nauroi Lotta täti — iloiset unelmat istuvat piilossa tuolla vuoteen verhoissa, ja niin pian
kuin unetar painaa silmät kiinni, lentävät ne alas keveinä, mutta eipä kukaan niitä vielä ole voinut minulle
kertoa. Sepä juuri on viheriän kammarin salaisuus.
Krapuretki.
Heikki Furumark tuli joka päivä Kerttulaan, ja Helka piti joka kerta hänestä yhä enemmän. Heikki ei
milloinkaan väsynyt leikkimästä lasten kanssa, ja Lilli valitsi hänet heti suosikikseen. Vaikka hän tuntui
jotenkin hiljaiselta ja harvapuheiselta, ei hän milloinkaan ollut äreä eikä ynseä, vaan päin vastoin levollisuus
ja hyvänsävyisyys olivat hänessä huomattavimpina ominaisuuksina.
Gerdan kanssa hänellä oli paljo keskusteltavaa Dresdenistä, jossa Gerdan oli määrä viettää seuraava syksy ja
talvi eräässä kiitetyssä asumakoulussa, ja molemmat he iloitsivat siitä, että välistä saisivat tavata toisiansa
siellä vieraassa maassa ja voisivat keskenään jutella kodistansa.
Eräänä päivänä, kun tavallisuuden mukaan Heikki oli Kerttulassa ja he kaikin istuivat verannassa, astui
Vihtori sisään. Hän toi terveisiä kotoväeltä sekä ehdotti, että Heikki ja Kerttulan nuoret ajaisivat iltapäivällä
pappilaan, jotta yhdessä lähdettäisiin joelle koettelemaan krapu-onnea. Pruustinna kutsui kahville, ja ilma
näytti olevan suotuisa.
Ehdotus otettiin tietysti vastaan suurella mieltymyksellä, ja kun Vihtorin kutsumus myöskin ulottui pikku
lapsiin, niin ilo nousi ylimmilleen. Niin pian kuin päivällinen oli syöty, rupesi seurue laittamaan itseänsä
kuntoon ja etsimään keppejä ja haaveja matkaa varten.Kotona Kerttulassa
46
Bruuno oli ajajana vanhoissa, keltaisiksi maalatuissa, nelipyöräisissä ajoneuvoissa, joita käytettiin ainoastaan
silloin, kun koko lapsilauma oli mukana, ja Heikki ajoi Gerdan kanssa Lotta tädin pienissä vaunuissa. Matka
kului nopeaan iloisesti juteltaessa, kunnes ehdittiin pappilaan, johon hevoset jätettiin. Vaan nuoriso lähti
kravunpyydyksineen, kahvipannuineen ja leipäkoppineen niitylle, jonka läpi vähäinen joki luikerteli.
Tultuansa perille hajaantui seura eri ryhmiin. Osa siitä lähti panemaan syöttejä keppeihin ja laskemaan niitä
pitkin joen vartta, toiset menivät valitsemaan sopivaa paikkaa, johon asettuisivat kahvia keittämään.
Muutamia nokisia kiviä, joita ennenkin oli tällaisissa huvitilaisuuksissa käytetty, asetettiin tilapäiseksi takaksi,
ja kuivista risuista ja katajasta laittoivat tytöt pian iloisen tulen pannun alle.
— No Helka, jätä nyt kyökkitoimet hetkeksi ja tule minun kanssani — huusi Freedrik; ja serkku, joka ei
milloinkaan ennen ollut kravustusta nähnyt, oli heti valmis noudattamaan hänen pyyntöänsä. Suurella
jännityksellä katseli Helka nyt, miten Freedrik varovaisesti laski haavin alas veteen ja nosti sen nopeasti ylös.
Tuossa meni aika junkkari pohjaan, mutta kaksi makasi kuitenkin verkossa vuoroin aukaisten ja sulkien
saksiansa.
Hyi, miten rumia ne olivat! Helka pelkäsi niitä niin, että hän kirkasi, kun serkku tarttui niitä niskaan
viskatakseen ne koppaan; mutta hauska oli kuitenkin katsella ja nostaa keppiä kepin perästä. Onneksi oli
joessa niin paljo krapuja, että harvoin pyydyksiltä palattiin ilman täysinäistä koppaa. Freedrik ja Heikki olivat
levollisimmat, ja heillä oli aina paras onni. Bruuno oli liian liukas liikkeissään, ja Meerin sekä Elman oli laita
samoin, joten he useimmiten pelottivat suurimmat kravut mutaan takaisin. Lapset myöskin ilohuudoillaan
pelästyttivät noita vauhkoja eläviä.
Vihtori oli mainio isäntä. Aina hän oli valmis parantamaan rikkunutta haavia tahi asettamaan uutta keppiä
kuntoon; sitäpaitsi hänellä oli aikaa auttaa Gerdaa, joka oli ottanut koko kahvikomennon haltuunsa. Herra
Kontio sitävastoin loikoili ruohostossa ja lausui runoja toisen toisensa perästä mukaan otetusta runovihosta.
Valkoinen pöytäliina levitettiin nurmelle, ja sitte rupesi Gerda ottamaan esiin koppien sisällystä. Kuppeja,
sokeria ja kermaa lukuunottamatta oli siinä pehmeätä leipää, korppuja, mustikka-paistosta, hunaja– ja
piparikaakkuja. Pruustinna tiesi kyllä, mikä nuorille hyvältä maistui huvimatkalla. Gerda nosti varovasti
kahvipannun kantta ja tuumi, että se oli jo kyllin kiehunutta, ja pian Vihtorin ääni kutsui innostuneet
kravustajat katetun nurmipöydän ympäri sijoittumaan ja siihen asetettuja herkkuja nauttimaan.
Raitis ilma antoi hyvän ruokahalun, ja Vihtori, joka tavallisella sujuvuudellaan hoiteli “kahvi-Kaisaa”, sai
tavantakaa täyttää tyhjennettyjä kuppeja, sillä välin kuin Gerda levitti voileipiä ruokahaluisille lapsille.
— Tämä tosiaankin on hauskaa — sanoi Heikki laskeutuessaan alas nurmelle levitettyjen vaippojen päälle. —
Vahinko, ettei minulla ole mukana valokuvauskonetta, olisinhan voinut ikuistuttaa teidät kaikkityyni siinä,
kun istutte kahvipöydän ympärillä. — Vihtori ei puhunut mitään, vaan otti äkkiä pienen kirjan taskustaan ja
piirsi reippaasti onnistuneen kuvan nurmikolla istuvasta seurasta.
Lapset, Bruuno ja Elma palasivat pian jälleen joelle kravustamaan, mutta toiset jäivät leirivalkean luo, joka
vielä hiljakseen paloi. Iltapäivä oli tyven ja kaunis, joen toisella puolella leikkasi pappilan väki suviviljaa ja
haravoitsi sitä kokoon pieniksi kuhilaiksi. Työntekiöitten laulu ja puhe kuului heleänä kirkkaassa, tyvenessä
ilmassa. Kaikki oli niin kaunista ja sopusointuisaa, mutta kuitenkin tuntui vieno syksyn suruvoittoisa
tuulahdus liehuvan läpi luonnon. Kenties se vaikutti seuraankin, koska se kävi yhä hiljaisemmaksi. Jokainen
nähtävästi vaipui omiin ajatuksiinsa.
— Tästä kuukauden perästä olen jo Dresdenissä — sanoi Gerda katsellen haaveksivasti eteensä.
— Ja me olemme keskellä koulu-olojamme — lisäsi Meeri. — Mitä sinä, Vihtori, aiot toimittaa tänä syksynä?Kotona Kerttulassa
47
— Aion käydä taideyhdistyksen piirustuskoulua. Tiedäthän, että aina olen halunnut taiteilijan uralle, mutta
isäni tahtoi, että ensin tulisin ylioppilaaksi; vaan nyt olen vapaa seuraamaan omaa taipumustani.
— Ja jonakuna päivänä hämmästytät meitä sillä että lähdet ulkomaille ja palaat suurena taiteilijana — virkkoi
Freedrik nauraen.
— Silloin minä maalaan uuden alttaritaulun kirkkoomme; vanha taulu tummine kuvineen on jo kauan ollut
silmätikkunani.
— Hyvä vain, kunpa minullakin olisi tulevaisuuteni ohjelma noin selvillä!
— Oohoh, sinä Freedrik, joka aina olet ollut niin erittäin päättäväinen?
— En voi saada selville, mihin minun tulee pyrkiä. Opin-uralle minä kaiketi sentään viimeksi joudun.
— Sinä kyllä lopetat urasi tulemalla kasvitieteen professoriksi meidän yliopistoomme — ennusti Heikki.
— Minä olen tuuminut tulla kansanopistoon opettajaksi, taikka kentiesi minä haen opettajaksi johonkin
seminaariin — sanoi herra Kontio kainolla itsetietoisuudella, katsoen huoaten Gerdaan.
— Minä ajattelen tulevia oppilaita, joita kuvittelen saavani hyvin paljon, kun nyt ensin Dresdenissä tulen
oikein varmaksi saksankielessäni.
— No sitä voimme toivoa; minä näen sinut jo vapaudestasi nauttivana naisena, lyhyttukkaisena ja prillit
nenällä — sanoi Freedrik, silitellen hyväilevästi sisarensa vaaleita kiharoita. Hän oli kuitenkin kaikin puolin
ylpeä sisarestaan.
— Niin pian kuin koulunkäyntini lopetan, lähden minä Ruotsiin tullakseni taitavaksi voimistelunopettajaksi. —
Meeri nosti kerskaillen pienen pystynenänsä ilmaan. — Kyllä minä sitte ilmaiseksi hieron, nipistän ja koputan
teitä kaikkia voimieni takaa.
— Kiitos hyvästä lupauksestasi! — sanoi Freedrik hymyillen. — Mutta mitä sinä, Vihtori, tuumaat, sinä
varmaankin uneksit jotakin kaunista taiteilia-unelmaa?
Nuori ylioppilas hymyili. — Olisipa ihanaa voida saada aikaan taideteos niin suurenmoinen ja vaikuttava, että
jokainen katselia ihastuneena seisahtaisi sen eteen — huudahti hän innostuneena.
— Niin, siten sinä myöskin tuottaisit kunniaa maallesi — sanoi Freedrik. — Minä en voi ajatella mitään
ihanampaa, kuin saada koko voimallani tehdä työtä isänmaan puolesta. Sitä vasta elämäksi saatan sanoa!
Helka katsoi ihaellen serkkuansa.
— “Maan eestä kuolisitko tään?” — sanoi Heikki hiljaa.
— Onko se sinun tulevaisuutesi päämaali, veliseni? — Freedrik laski hymyillen käsivartensa tuon rotevan
nuorukaisen olalle.
— En tiedä, ansaitsisinko niin ihanan onnen osakseni — vastasi Heikki miettiväisenä — mutta sen tiedän, että
rakastan isänmaatani enemmän kuin itseäni sekä että tahtoisin sitä palvella voimieni takaa. “Maani lähinnä
Jumalaa” on hyvä mielilause.
— Entä koti? — kysyi Gerda lempeästi.Kotona Kerttulassa
48
— Kodin suljen hartaimmasti isänmaanrakkauteeni — vastasi Heikki levollisella, luotettavalla tavallaan.
— Olemme saaneet viisisataa krapua — huusivat lapset — Bruuno on ne jo jakanut ja Elma lähetti toiset puolet
pappilaan, sillä pruustinna täti on luvannut keittää ne illalliseksi.
— Ajatelkaa, kuinka me olemme laiskotelleet, olemme vain haaveilleet täällä aikamme hukkaan — sanoi
Freedrik. — Nuo toiset saavat nyt ottaa suurimmat kiitokset kaikesta.
— Mutta tämä on ollut hyvin suloinen hetki — sanoi Gerda katsellen haaveilevasti ympärilleen.
— Nimitämmekö tätä paikkaa “unelmien kummuksi?” — kysyi Vihtori, ja kaikki pitivät nimen erittäin
sopivana. Sitte tytöt rupesivat asettamaan kahvikuppeja ja vateja koppiin, sillä välin kuin pojat kokosivat
haavit ja kepit. Kaipauksella lähdettiin joen rannalta hauskasta leiripaikasta, jossa äsken niin monta valoisaa
tulevaisuuden suunnitelmaa oli tehty.
Pappilassa oli illallispöytä katettu, kun huvimatkailiat ehtivät perille, ja kukkuralliset vadit keitettyjä krapuja
kannettiin kyökistä sisälle. Nyt syötiin ja juteltiin aikalailla, ja kun hevoset vihdoin ajettiin portaitten eteen, oli
kuu jo noussut taivaalle.
— Meillä on ollut kovin hauska matka — sanoi Helka kotiin tultuansa.
— Niin, se täytyy myöntää — sanoi Meeri ja suuteli äitiänsä, joka oli istunut valveilla heitä odottamassa.
— Jos huomenna sataa, niin meidän täytyy kuivata viimeiset kukkasemme.
— Niin, sen teemmekin, ja iltapäivällä minä lähden lukemaan sokealle Leenalle; hän ilostuu aina, kun minä
tulen — sanoi Helka.
Rouva Bergendahl noikkasi hyvästi. — Kuusimäen muori on ollut täällä sillä aikaa kuin te olitte poissa. Muija
näytti varsin reippaalta ja toi suuren tuokkosellisen mustikoita teille kiitokseksi hyvästä avusta, jota hän teiltä
sai sairautensa aikana. Lapset olivat ahkerasti poimineet marjoja ja kaikin he olivat teihin kovin ihastuneet.
— Me olemme sentään varsin vähän voineet tehdä heidän hyväkseen — sanoi Gerda.
— Tyttöseni, ei se riipu avun suuruudesta, vaan tavasta, miten apua annetaan — vastasi äiti lempeästi. —
Vesipikaria Jeesuksen nimessä Hän ei jätä palkitsematta.
Kun Helka painoi päänsä patjaan, ajatteli hän: — Pieni rakkauden työ tehty siinä, missä sitä voi tehdä, on
kaiketi myöskin kansan ja isänmaan palvelemista, josta äsken niin kauniisti puhuttiin siellä rannalla. — Hän ei
sitä vielä oikein täydellisesti ymmärtänyt, mutta kyllä kaiketi asia kuitenkin oli juuri sillä tavalla.
Syksy ja hyvästit.
Päivät olivat vielä valoisat ja kauniit, mutta aamut sumuiset ja illat pimeät. Vaikka kuinka hartaasti olisi
toivonut, että kesää olisi kestänyt, täytyi kuitenkin huomata, että syksy teki tuloa.
Kerttulan puutarha oli mitä ihanimpia hedelmiä täynnä, omenia, päärynöitä ja luumuja kaikenvärisiä ja
-muotoisia. Varstojen pauke kuului luhista, ja puolukan kyljet hohtivat punaisina metsänrinteillä.
Nuoriso hyörieli ympäri maita ja metsiä tavallisuuden mukaan, nauttien maalais-elämän ihanaa vapautta.
Jokainen tunsi, että tämä aika pian oli loppuva; keskellä iloa tunkeusi sydämiin surun voittoisa tunne, joka
hiipi sinne, kuten luontoon tuo sininen usva, joka tavan takaa kääri seudun hentoon harsoonsa.Kotona Kerttulassa
49
Vanhalla Marilla oli täysi työ, joutuakseen käyttää syksyn runsaita tuotteita, ja tytöt auttoivat häntä
uskollisesti herneitten silpomisessa, papujen kuivaamisessa ja omenien kuorimisessa. Hauskempaa työtä
heillä kuitenkin oli puutarhassa, jossa saivat koota puitten runsaat hedelmät. Lapsilla oli jonkunlainen
pelon-alainen kunnioitus Piilin muijaa, puutarhan vanhaa, harmaatukkaista ja teräväsilmäistä hoitajaa kohtaan.
Helkan oli kuitenkin jo alusta onnistunut voittaa muijan suosio jollakin pienellä avuliaisuuden osotuksella, ja
tätä muija palkitsi tuon tuostakin kauniilla kukalla, hyvällä omenalla tai päärynällä ja välistä maukkaalla
porkkanallakin, joka ei myöskään ollut ylenkatsottava. Vaikka vanha Piilin muija ulkomuodoltaan olikin
vähän karkea ja jäykkä, oli hän kuitenkin suuri kukkien rakastaja. Hän vartioitsi jokaista pientä nuppua,
ikäänkuin se olisi ollut hänen silmäteränsä, ja hänen ihastuksensa jokaisesta kukasta, joka puhkesi, oli oikein
liikuttava. Hedelmien alas-otossa oli muija kuitenkin nuorison avusta hyvin kiitollinen, ja tavallisesti Bruuno
silloin kävi työn etupäässä. Hän oli väsymätön seisomaan tikapuilla ottamassa hedelmiä alas, sillä välin kuin
tytöt poimivat koppiinsa, mitä maasta ylettyivät saamaan. — Kauneimpia omenia täytyy varjella kuten
jalokiviä — sanoi Piilin muija, eikä hän itse koskenut niihin, ellei hänellä ollut villasormikkaat kädessä.
Kun viimeiset hedelmät otettiin alas ja ravistettiin puita, koska oli vaikea ulettua niihin, silloin lapset riensivät
maasta poimimaan kaikki omenat ja päärynät. Ne, joita ei pistetty koppiin, katosivat erinomaisen nopeasti
heidän terveitten hampaittensa väliin. Heidän pienet vatsansa näyttivät olevan pohjattomia, milloin puutarhan
herkkuja oli tarjona, niin vakuutti ainakin asessori Bergendahl, ja sitä eivät lapsetkaan voineet kieltää.
Kun hedelmät olivat otetut alas, järjestettiin ne huolellisesti suuruutensa, kypsyytensä ja säilyväisyytensä
mukaan suuriin, mataliin koppiin. Melkoiset määrät myytiin kaupunkiin hedelmäkauppiaille, osa määrättiin
syötäväksi syksyn kuluessa ja loput talletettiin omenakammarissa talven varaksi.
Helkan mielestä oli mitä hauskinta kulkea omenakammarissa, jonka ilma oli täynnä hedelmäntuoksua, ja
tarkastella noita erilaisia hedelmiä, jotka olivat hänen enonsa ylpeytenä. Siellä oli päärynöitä nyrkin kokoisia,
sekä punaisia, keltaisia ja viheriäisiä luumuja, niin herkullisia, että oikein oli vähällä syödä niitä liiaksi.
Ulkona kurkkupenkereet vivahtivat viheriäiseltä ja keltaiselta, ja meloonit riippuivat keltaisina, suurina kuten
lapsen päät, villavilla varsillaan, tuuheiden lehtiensä välissä. Niin, oli se Kerttulan puutarha oikea paratiisi!
Asessorin rouva istui päiväkaudet ompelukoneen ääressä, sillä paljo oli, jota täytyi parantaa, ja myöskin oli
uutta ommeltavaa ennen lasten lähtöä kouluihin, joten hänen ahkerat sormensa olivat lakkaamatta toimessa.
Miina neitsy kantoi pakan toisensa perästä tärkättyjä ja silitettyjä häikäisevän valkoisia paitoja sisään
silityskammiosta; kaiken täytyi olla kunnossa lukukauden varalle, joka nyt läheni suurin askelin. Gerdan
matkaa varten oli myöskin paljo hommaa; hänen piti matkustaa muutamia päiviä ennen kuin muut. Kaikki
ilmaisi pian tapahtuvaa poislähtöä, kaikki kertoi että tämä iloinen piiri kodin helmasta kohta hajaantuisi.
Nuorista oli ainoastaan herra Kontio jäävä Kerttulaan Haaraldin ja Pentin opettamista varten.
Mutta alhaalla kalastajamökissä oli toinen matka tulossa. Siellä nimittäin makasi vanha Leena lievänlaisessa
kuumeessa, joka kulutti hänen heikkoja voimiansa, ja lääkäri, joka oli kutsuttu sairaan luo, ei antanut mitään
paranemisen toivoa. — Hän sammuu kuten loppuun palanut kynttilä — sanoi lääkäri.
Joka päivä kävi joku talosta tuossa pienessä mökissä. Kaikki pitivät muijasta, ja aina hänen kurttuisilla
kasvoillaan näkyi sama lempeä, kiitollinen ilme.
Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi heidät kaikki käynnistä, askeleitten
äänestä ja tavasta millä he tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun virren tai
raamatusta muutaman värsyn. — Se virvoittaa sieluani ja tulee evääksi pitkälle matkalleni — oli hänen tapana
sanoa.
Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi usein liikuttamatta toisesta ateriasta
toiseen. Kaikki oli hiljaista tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian tulikin.Kotona Kerttulassa
50
Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat mökkiin, näyttivät Leenan kasvot
tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.
— Miten Leena tänään voi? — kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja kumartui vuoteelle päin.
— Luulen, että pian saan muuttaa — vastasi vanhus. — Kentiesi rakkaat nuoret neidit saavat ikävän muiston
elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun minä nukun?
— Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen — sanoi rouva Bergendahl vakavasti. —
Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen lähtemään?
— Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani — huokaili muija.
Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi
sielun lentoa ruumiin kahleista.
— On niin valoisaa — sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. — “Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene
rauhaan” — sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.
Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.
— Nyt on Leena näkevä — sanoi hän juhlallisesti. — Sinä olet hänen lunastanut, Herra, Sinä uskollinen Jumala.
Puoli tuntia tämän jälkeen kulki äiti molempien tyttöjen keralla hiljakseen puiston läpi; asessorin rouva oli
vakaa, ja nuoret hyvin liikutettuina.
— Olisitteko mieluummin lähteneet ennen loppua? — kysyi äiti ystävällisesti.
— Oi ei, äitini — sanoi Meeri nyyhkyttäen — olihan suloista nähdä Leenan nukkuvan aivan kuten väsynyt lapsi;
en milloinkaan unohda tuota hetkeä.
Myöskin Helkan kyyneleet vierivät taajaan, ja hän sanoi:
— Kun olin pieni tyttö, näin nuoremman veljeni pantavan mustaan arkkuun, ja siitä asti olen kammolla
ajatellut kuolemaa, mutta Leenan loppu karkoitti minusta tuon pelon, sen tunnen varmaan.
— Autuaat ovat ne, jotka Herrassa nukkuvat, — sanoi rouva Bergendahl. — Uskon voimalla pitäen kiinni
Jeesuksesta käy matka turvallisesti pimeän virran yli tuntemattomaan maahan. Missä paras ystävämme on,
siellä emme milloinkaan voi tuntea itseämme yksinäisiksi emmekä vieraiksi, ja sen tiesi vanha Leenakin.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin sokean ruumis kirkkomaan helmaan, ja Kerttulan nuoret koristivat haudan
syksyn kauneimmilla kukilla. Tämä oli heidän kiitollisuutensa vanhan Leenan hurskaasta uskosta ja iloisesta
tyytyväisyydestä, jonka hän oli jättänyt heille noudatettavaksi esimerkiksi. Maallisessa pimeydessään oli hän
saanut olla monelle tien-oppaana taivaan iankaikkiseen valoon. Monet hyvät aikomukset mielessä palasivat
nuoret haudalta. He toivoivat vain, että työssä ja toimessa saisivat niitä toteuttaa.
Ei siemen rakkauden Jää multahan milloinkaan, Kevät kerran nostavi sen Sadon kultia tuottamaan.
Tämä sunnuntai oli viimeinen, jona Gerda tällä erää oli kotona, ja hiljainen vakavuus vallitsi koko talossa.
Lotta täti tuli hänelle sanomaan jäähyväisiä ja toi hänelle lahjaksi mitä somimman matkasälykön, joka sisälsiKotona Kerttulassa
51
kaikkea, mitä mahdollisesti tarvittiin matkalla. Siinä oli kammat, harjat, neulat, sakset ja langat y. m., ja
kaikki niin hienoa ja sievää, kuin tädin aina oli tapana hankkia, milloin hän lahjoja antoi. Myöskin Vihtori
ilmaantui, tuoden tuoksuvan, ruusuista ja reseedoista tehdyn kukkavihon Gerdalle, jolle hän sitä paitsi piti
pienen puheen, kiittäen häntä hyvästä seurasta kesän iloisina päivinä.
Kaikki kodissa koettivat sulostuttaa Gerdan viimeistä yhdessä-oloa kotolaisten kanssa. Jokainen tahtoi osottaa
hänelle jonkun pienen palveluksen, ja illalliseksi valmistettiin pelkkiä hänen mieliruokiansa. Aikaisin
seuraavana aamuna tuli hänen lähteä asemalle, ja sen vuoksi hän jo illalla sanoi hyvästi lapsille, istuen hetken
jokaisen vuoteen ääressä; mutta ennenkuin hän läksi pois, palasi hän vielä kerran Lillin vuoteen luo.
— Katsoppas, äiti, hän makaa jo niin makeassa unessa, pieni käsi posken alla — kuiskasi hän. — Kuinka
suloinen hän on, tuo pieni kulta, aivan kuten hieno, kaunis kukka.
— Niin, hento pieni taimi tosiaankin — vastasi äiti.
— Miten äiti tarkoittaa?
— Että meidän nuorimpamme on kallis laina, jonka minä pelkään Herran piankin vaativan takaisin; mutta älä
itke, tyttöseni, kaikki on Jumalan hallussa. Hän antaa ja ottaa sen mukaan kuin meille parasta on. Hänen
suojaansa jätän nyt myöskin sinut, ja ole varma siitä, että äitisi rukoukset seuraavat sinua joka päivä siellä
vieraassa maassa.
Gerda kietoi hellästi käsivartensa äidin kaulan ympäri, ja kun hän illalla nukkui, oli hänen pään-aluksensa
kyyneleistä kosteana.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana päivänä aurinko paistoi kirkkaana, kun Rusko ja Oiva kaappivat maata portaiden edessä.
Kastehelmet kimaltelivat kukkasissa ja puissa, ja elämä heräsi vähitellen unen helmoista päivän työhön. Äiti
kaasi kahvia kuppeihin ruokasalissa, ja isä oli jo matkapuvussaan; täytyi kiirehtiä, jotta jouduttaisiin aikanaan
junalle. Siellä tuli Bruuno puoli unisena aika kopinalla alas ylikerran portaita, ja herra Kontio ilmaantui
myöskin, takki visusti napitettuna ylös asti, tavallisuuden mukaan. Ei kukaan tahtonut olla sanomatta
jäähyväisiä Gerdalle.
— Hyvästi, hyvästi, onnellista matkaa! — huusivat verannassa kaikki yhdessä; ja Gerda viipotti nenäliinaansa
siellä kun hän istui isänsä vieressä vaunuissa, mutta vastata hän ei saattanut. Nyt hoputettiin hevosia, vaunujen
pyörät vierivät ratisten santaisen pihan yli, ja hetken perästä matkustajat näkyivät alhaalla lehtokujassa
katoavana tummana pilkkuna vain.
— Nyt Gerda käy niin pieneksi, niin pieneksi — huusi Ester, jonka oli onnistunut herätä ja päästä esiin
sängystänsä juuri siksi kuin Gerda lähti.
— Niin, etäisyys vähentää, se on luonnon laki — sanoi herra Kontio.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Tuskin oli viikko kulunut Gerdan lähdöstä, kun jo taas laitettiin toisten lasten matkasäkit ja laukut kuntoon, ja
silloin oli heidän vuoronsa sanoa hyvästi kaikille mielipaikoille sekä lehmille, hevosille ja kanoille. Niitähän
ei saataisi nähdä ennenkuin jouluna, ja siihen oli vielä niin hirveän pitkä aika.
Helka ajatteli onnellista kesäänsä ja kävi alakuloiseksi. Hänen oli myöskin ikävä lähteä, vaikka hän niin
mielellään tahtoikin jälleen nähdä isää ja äitiä.Kotona Kerttulassa
52
Sitte tuli viimeinen päivä. Heidän piti matkustaa höyrylaivalla kello yksitoista, ja sen vuoksi vanha Mari
valmisti vahvan aamiaisen, sillä välin kuin asessorin rouva laittoi voileipiä eväskoppaan.
Bruunolla ja Meerillä oli täysi työ saada matkalaukkunsa kiinni, sillä niin täyteen oli niihin ahdattu
päärynöitä, omenoita ja muita herkkuja — ainahan matkoilla tulee hyvä nälkä. Freedrik pisti reppuunsa
muutamia kirjoja luettavakseen, ja Helka sitoi vihoksi joukon kukkia, jotka Piilin muija omakätisesti oli
hänelle antanut. Tämä oli ystävyyden osotus, jota Helka täydellisesti ymmärsi pitää arvossa. Jokaisella oli
kiire viimeiseen asti, ja heitä täytyi vielä hoputtaa, jotta eivät myöhästyisi. Oi tuota rakasta kotia, kovinpa
vaikea oli siitä erota!
Vihdoinkin lähti koko seurue alas laiturille, missä pikku Janne jo istui odottamassa, ja hänen äitinsä
kyynelsilmin oli katselevinaan höyry-alusta, jotta poika ei huomaisi, kuinka vaikea hänen oli erota lapsestaan.
Olihan hänellä suuri ilo siitä, että Janne pääsi kaupunkiin ja sai ruveta koulua käymään ja oppimaan, eikä hän
milloinkaan kyllin saattanut kiittää nuorta herrasväkeä siitä huolenpidosta, mikä heillä oli ollut hänestä, mutta
ero tuntui vaikealta sentään. Hän oli kuitenkin levollinen poikansa puolesta, kun hän katsoi Freedrik herraa,
joka oli ottanut Jannen erityiseen hoitoonsa ja suojaansa; hän kyllä oli pitävä lapsesta huolen myöskin
matkalla, sen hän varmaan tiesi.
Paljo sanottavaa oli vielä viimeisessä hetkessä, mutta kuitenkin jäi suurin osa sanomatta, sillä tuolla tuli jo
laiva, ja täytyi kiirehtiä siihen, jotta ei se jättäisi.
— Monet tuhannet kiitokset, rakas eno ja täti — kuiskasi Helka kyynelsilmin.
— Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!
— Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!
— Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos
merellä puhaltaa. — Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!
— Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! — kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja
Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa.
Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä
pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille
sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti,
rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.
Kaupungissa.
Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta,
pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö
kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.
Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla
lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä
oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena
orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun
Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.
Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui,
ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.Kotona Kerttulassa
53
Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista katarria, ei tosin ollut heidän levollinen,
väsymätön, rakastettu äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien siitä, miten
hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja
kasööri Lange, joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa matosellekkaan, niin vakuutti
ainakin Meeri.
Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä
kaipasi ilostuttavaa seuraa. Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää. Myöskin
silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet
ruokasalista, joka oli perheen tavallinen kokoushuone.
Päiväjärjestys oli yksinkertainen ja säännöllinen.
Kello 1/2 7 soi herätyskello armottomasti poikain huoneessa, ja samaan aikaan tuli vanha uskollinen
palveliatar Vappu tyttöjen kammariin. Meeri nousi heti vikkelästi vuoteeltaan, mutta Helka rukoili surkeasti:
— viisi minuuttia vielä, vaan viisi minuuttia, — ja Bruuno nukkui säännöllisesti, niin pian kuin pikku herättäjä
oli soinut loppuun asti, ja sitte oli veljellä vastus saada hänet hereille.
Kahvin juonti ruokasalissa kävi kiireimmän kautta, ja sitte kuljettiin sumussa ja sateessa tai
auringonpaisteessa pitkä matka yhteiskouluun. Aamiaiseksi nuoret tulivat sitte kotia hyvin nälkäisinä ja
virkistyneinä aamupäivän oppitunneista. Roosa täti oli silloin jo ylhäällä ja puettuna, piti heille ahkerasti
seuraa ja kuunteli tarkasti ja mieltymyksellä heidän vilkasta keskusteluaan. Hänelle saattoi kertoa
pienimmästäkin asiasta, sen lapset kyllä tiesivät, sillä niin oli Helkankin tapana aina tehdä.
Päivällisen jälkeen, joka aina oli maukas ja hyvin valmistettu, sillä vanha Vappu oli mainio keittäjä, istuttiin
lukemaan seuraavan päivän läksyjä; niin tekivät kaikki muut, paitsi Bruuno, joka säännöllisesti meni
kävelemään hämärässä naapuritalon poikien kanssa. Freedrikin täytyi ehtimiseen muistuttaa veljeänsä
ehdoista, jotka edellisenä kesänä olivat tuottaneet hänelle monta ikävää hetkeä.
Iso veli oli oikea kirjatoukka, eivätkä läksyt milloinkaan häneltä joutuneet unohduksiin. Meerillä oli hyvä pää,
hän käsitti helposti opittavansa, eikä hänen siis tarvinnut paljon aikaa panna luettavaansa; Helka ei oppinut
yhtä pian, mutta oli tavattoman tunnollinen oppilas, jonka kunnianhimo ei sallinut hänen jäädä muista
kumppaneistaan jälkeen.
Kello kahdeksan syötiin illallista, ja kun pöydästä oli ruoka viety pois, istuttiin vielä tunnin verran yhdessä
juttelemassa, ennenkuin erottiin ja sanottiin hyvää yötä toisilleen, sillä “aikaisin ylös aamulla ja varhain
vuoteelle illalla”, se oli jokapäiväisenä sääntönä.
Freedrik, jolla oli luokallaan paljo luettavaa, istui kuitenkin mieluummin pari tuntia illalla valveilla, kuin antoi
herättää itsensä aikaisin aamulla, sillä hänen oli vaikea uskoa, että pimeällä syksylläkin “aamuhetki on kullan
kallis”.
Viikko kului ahkerassa lukemisessa, kunnes lauantai-ilta joutui, jolloin pyhäpäivän lepo oli edessä. Tämän
vapaan iltapäivän oli Langen nuoriso määrännyt “Lauantaiyhdistyksensä” kokouspäiväksi. Näihin kokouksiin
tulivat säännöllisesti Elma ja Stormbomin tytöt sekä väliin myöskin Vihtori. Silloin paistettiin omenia ja
syötiin pähkinöitä suunnattomasti, ja kun lamppu sytytettiin, ottivat tytöt esille käsityönsä, jotka olivat aiotut
joululahjoiksi kotolaisille. Bruuno veisteli jotakin somaa esinettä samaa tarkoitusta varten, ja Freedrik luki
ääneensä. Jos Vihtori oli muassa, leikittiin jonkunlaisia mietelmäleikkejä, koetettiin arvata arvoituksia tahi
otettiin selkoa vaikeista laskuista; muutamia kertoja lukukaudessa Vihtori myöskin pani toimeen ja järjesteli
kuvaelmia tahi jotakin muuta hauskaa, mitä keksi.
Kaikessa sellaisessa hän oli mestari, ja hänellä oli erinomainen taito saada itsensä toisen näköiseksi kuin hänKotona Kerttulassa
54
oli. Poltetulla korkilla kun veti muutaman viivan kasvoihinsa, niin hän oli aivan tuntematon muodoltaan, ja
silloin hän tuota pikaa ilmaantui hyytelöryssänä pyttyineen tahi posetiivin soittajana marakatti olalla tahi
“arkkiviisujen” laulajana. Kaikkia tuollaisia temppuja suoritti hän niin mainiosti ja niin nauruhermoja
kiihottavalla tavalla, että koko seurue taputti käsiään ihastuksesta.
Lauantain iltapäivä oli viikon hauskin hetki; mutta sen kanssa kilpaili sunnuntai-aamu, jolloin heräsi siinä
suloisessa tiedossa, että nyt ei tarvinnutkaan heti nousta, vaan sai kääntyä toiselle korvalle ja nukkua vielä
hetkisen. Mitä saattoikaan tähän verrata?
Oli niin ihanaa maata siellä ja kuunnella miten valkea räiskyi uunissa sillä välin kuin ajatukset lensivät
omaisten luo Kerttulaan. Helka muisteli mielellään sunnuntai-aamuja maalla, jolloin aurinko loi säteitään
kukkasiin ja pani kastehelmet kimaltelemaan, ja lapset leikkivät sannoitetun pihan äsken haravoituilla
käytävillä, puhtaissa kesäpuvuissaan. Ne, jotka halusivat, saivat lähteä kirkkoon, mutta kotona-oliat
kokoontuivat isän ja äidin ympärille kuuntelemaan saarnaa, jota luettiin kirjasta “Evankeliumi lapsille”, sillä
sitä kaikki lapsetkin niin hyvin ymmärsivät. Pieni Lillikin kiipesi isän tai äidin syliin, eikä hänen mielestään
ollut oikein pyhäkään, ellei hän saanut olla kodin jumalanpalveluksessa mukana. Siellä oli niin hiljaista ja
rauhallista koko talossa; työväki lähti kirkolle tahi lepäsi viikon vaivoista vapaana, ja työhevoset olivat
laitumella. Siellä tunsi, että pyhäpäivä oli lepopäivä sekä ihmisille että eläimille.
Kaupungissa kulki elämä tavallista rataansa melussa ja tohinassa, toinen päivä oli toisensa kaltainen, ja monta
koulutoveria löytyi, jotka koko vuotena tuskin kertaakaan olivat käyneet kirkossa, eivätkä he mistään
pyhäpäivälukemisesta tietäneet kotonakaan. Rouva Lange jaksoi harvoin itse mennä kirkkoon, mutta hänen
miehensä meni säännöllisesti “kahdentoista” jumalanpalvelukseen, ja tavallisesti oli joku nuorista hänen
mukanaan. Muut istuivat Roosa tädin luona, jolloin Helka tai Meeri luki ääneensä saarnan; Helka varsinkin oli
tottunut olemaan ääneen-lukiana, sillä niin pitkälle kuin hän muisti, oli äidillä aina ollut arka kurkku. Tämä
hiljainen hetki kotona muodosti pyhäpäivän myöskin kaupungissa toisenlaiseksi kuin arkipäivät. Kun ilma oli
kaunis, menivät nuoret setänsä kanssa päivällisen edellä kävelemään joko Eläintarhaan tahi Kaivopuistoon,
jossa saivat ihailla meren suurenmoista kauneutta. Iltasilla oli kasööri Langen tapana soittaa viulua, jota
Meeri, joka oli sangen musikaalinen, säesti pianolla. Hän lauloi myöskin veljiensä kanssa yhdessä pieniä
kolmiäänisiä lauluja, ja Helka, jolla ei ollut ääntä ja joka ei myöskään ollut oppinut soittamaan, kuunteli hyvin
mielellään näitä pieniä taiteilioita.
Rouva Langella ei ollut mitään sitä vastaan, että nuoret joutohetkinään kävivät vieraissa koulutovereittensa
luona; mutta halukkaammin hän kuitenkin näki, että he ottivat tovereitaan vastaan kodissa, ja hän oli iloinen
siitä, että he siellä viihtyivätkin parhaiten eivätkä usein menneet muualle, elleivät terveytensä vuoksi lähteneet
ulos kävelylle.
Meeri ja Iines Stormbom olivat kieltämättä luokan etevimmät terävän käsityksensä puolesta, mutta Helka sai
usein kiitosta siitä, että hän oli tarkkuudella luettavansa lukenut ja saattoi siis antaa selviä vastauksia. Hän oli
käynyt miettiväiseksi ja vanhaksi ennenaikojaan, syystä että oli ollut kivulloisen äidin ainoana seuralaisena.
Mutta pienen Elma Brobergin oli vaikea tulla toimeen luokallaan, sillä vaikka hän oli kovin ahkera, olivat
laskut aina niin vaikeat, etteivät ne tahtoneet mahtua hänen pyöreään päähänsä. Eeva Stormbom ja hänen
veljensä Ossi sekä Bruuno olivat luokkatovereita. Ossi oli vallaton veitikka, josta ei kukaan toveri oikein
pitänyt, sillä hän oli kova ahmaaja ja kielikello. Toivo Stenberg, Meerin sivukumppani, oli sitävastoin iloinen
kelpo poika. Hänestä kaikki yleensä pitivät, ja hän oli aina ensimmäisenä kaikissa leikeissä, joita koulupihassa
leikittiin. Hän oli myöskin valittu Lauantaiyhdistykseen Langelle ja tuotti aina paljon hauskuutta.
Tavallisesti tytöt tulivat yhdessä kotia koulusta, mutta Bruuno juoksi välistä sinne ja välistä tänne, joten
hänestä ei milloinkaan ollut tietoa, missä oli.
— Mihin sinä nyt taas riennät, Bruuno? — huusi Meeri eräänä päivänä veljellensä, kun heidän tuli lähteä kotiin
päivälliselle ja veli pötki toisaalle. — Sinä olet viime aikoina monasti tullut liian myöhään aterialle.Kotona Kerttulassa
55
— Lorua vain! — Bruuno teki kädellään liikkeen ilmaan ja meni menojaan toisten poikien kanssa.
— Pojat ovat aina niin huolettomia ja ajattelemattomia — sanoi Iines. — He eivät milloinkaan voi kulkea
kadulla hyppäämättä katu-ojissa taikka viheltämättä koirille. — Tuo pieni itseensä tyytyväinen fariseus nosti
hienon nenänsä ilmaan. Iines saattoi kyllä toisinaan itsekkin olla hyvin poikamainen, mutta hän tiesi olevansa
sievä ja oli sen vuoksi vähän olevinansa siinä kun käveli Toivon rinnalla.
— Niin, te tytöt olette varmaan kymmenen vertaa viisaammat, kuin me tyhmät pojat! — Toivo nauroi
virnistellen.
— Bruuno on nyt kahden viikon kuluessa tuhlannut taskurahansa niin, etten voi käsittää mihin ne ovat menneet
— sanoi Freedrik samana päivänä Meerille ja Helkalle.
— Ehkä hän on ne lainannut jollekin toverille.
— Niin, saattaapa niinkin olla, mutta minun täytyy joka tapauksessa kysyä häneltä sitä, sillä isä toivoo, että me
tarkkaan kirjoittaisimme muistiin kaikki menomme, jotta sitte voisimme niistä tehdä hänelle selkoa.
— Minun äitini on myöskin antanut minulle pienen muistiinpanokirjan, nyt kun olen saanut omat
kuukausirahat käyttääkseni — sanoi Helka.
— Minä voin todistaa, että sinä säännöllisesti kirjoitat laskuihisi joka pennin — vakuutti Meeri.
— Luulisin, että se on hyvä oppi vastaisuutta varten — virkkoi Freedrik.
Muutama päivä myöhemmin tuli Meeri aika tohinalla ruokasaliin, jossa Bruuno istui lukemassa, pää
nojautuneena käsiä vastaan.
— Nyt tiedän, missä sinä tuhlaat rahasi — huudahti hän. — Sinä menet Fazerille syömään makeisia! Hyi sinua!
Ossi Stormbom on sanonut sen Iinekselle.
— Semmoinen kantelia! — Bruuno viskasi harmistuneena kirjansa sivulle päin.
— Teetkö mielestäsi oikein, sinä, joka saat niin paljon hyvää täällä kotona, kun kehtaat sittekin mennä rahojasi
kuluttamaan torttuihin? — Meeri oli oikein tullut vauhtiin ja oli innosta punaisena.
— Olenko minä velvollinen sinulle tekemään selkoa siitä, miten rahojani käytän? — tiuskasi Bruuno.
— Et, mutta olenhan sinua vanhempi.
— Ikäänkuin sinä aina hoitaisit rahojasi niin mallikelpoisesti! Varo vain itseäsi! Muistatko kellonvitjoja ja
hienoa rosettia, jolla komeilit menneenä vuonna!
— Oih kun sinä olet ikävä! Sehän oli ihan toista.
— En saata sanoa!
— Mikä nyt on? — kysyi Roosa täti, joka samassa astui sisälle. Hän oli hämmästynyt tuosta äänekkäästä
keskustelusta, mutta kun ei kukaan vastannut ja Bruuno otti jälleen kirjansa, samalla kun Meeri laski pois
koululaukkunsa, oli tätikin vaiti. Hän piti viisaimpana olla sekaantumatta nuorten kinaan, vaan antoi heidän
selvittää asioitansa omin neuvoin.Kotona Kerttulassa
56
Kun Bruunon illalla piti panna maata, istui hän pitkän aikaa vuoteensa syrjällä ja näytti tuumaavalta; vihdoin
hän virkkoi:
— Meeri on kaiketi tuonut esiin minun ansioluetteloni, vai kuinka?
— Ei, hän ei ole mitään sanonut — vastasi Freedrik.
— Katsoppas, asian laita oli semmoinen, että — Bruuno keskeytti puheensa, hämillään kun oli — että — niin,
Ossi ja minä sekä pari muuta poikaa olemme koululla muodostaneet neliapilan, ja me olemme pysyneet
yhdessä koko lukukauden. Senhän sinä kaiketi tiedät?
Freedrik nyökähytti myöntävästi päätään.
— Noh, me olemme vähän peuhanneet ja pitäneet hauskaa yhdessä ja sitte olemme pistäytyneet Fazerille
välistä.
Freedrik ei vastannut mitään.
— Olihan se tuhmaa, mutta omenatortut ovat niin hirveän hyviä eivätkä maksa enemmän kuin 10 penniä
kappale.
— Niin, eihän se niin paljolta tunnu.
— Ei, mutta se on hullumpi, että kun vain maistaa sellaista, niin ei tyydy enää yhteen ja kahteen, vaan yhtäkkiä
on syönyt neljälläkymmenellä tai viidelläkymmenellä pennillä.
— No niin, kerran se kyllä saattaa käydä!
— Mitä vielä! Tietysti me olemme käyneet siellä montakin kertaa ja — niin se nyt on yhtäkaikki, mutta rahani
ovat nyt lopussa, ja minä olen lainannut 50 penniä Ossilta.
— Ne sinun täytyy heti huomenna maksaa pois — sanoi Freedrik päättävästi. — Minä annan sinulle kassastani.
Tiedäthän, että isä ankarasti on kieltänyt ja varoittanut meitä ottamasta pieniä lainoja tovereiltamme.
Bruuno oli vähän nolon näköinen. — Sinä olet kunnon poika, Freedrik, kun autat minua tästä pälkähästä —
sanoi hän vihdoin.
— Onhan se luonnollista; mutta nyt sinun myöskin täytyy luvata minulle, että vastaisuudessa olet lujempi, kun
tuollaiset kiusaukset sinua vaivaavat, ja jos tulisit pinteeseen, niin puhu heti asiasta minulle.
— Sen tahdon tehdä; sinun kanssasi onkin niin hyvä puhua, mutta Meeri käy päälle kuin mikäkin porokello ja
on aina olevinaan niin viisas ja uljas.
— Kuulin kyllä kinanne päivällä; Meeri oli vähän kiivas, mutta ei hän mitään pahaa sentään tarkoita.
— Ehkä ei, mutta paljon melua hän sentään tekee. — Näin sanoen Bruuno veti peiton korviinsa asti ja tunsi
sydämmensä oikein keveäksi tunnustuksensa perästä.
— Kuka noputtaa ovea? — Freedrik kurkisti ulos. — Mitä tahdot, Meeri?
— Nukkuuko Bruuno jo?Kotona Kerttulassa
57
— Melkein.
— Noh, herätä hänet sitte ja sano, että minä olin äkäpussi päivällä, huomenna olen taas lempeä kuin
kyyhkynen.
— Hyvä — huusi Bruuno vuoteestaan — minä suon sinulle anteeksi — sinähän olet vain tyttö!
— Hyi, sinä ilkeä poika, minä sinua vielä opetan! — Hän lähti matkoihinsa kiireesti, niin että tohvelien klipin
klapina vain kuului käytävien korkkimatoilta.
Joulutuumia ja kotimatka.
— Aika kuluu toki hyvin pian — sanoi Meeri eräänä päivänä — nyt ei meillä enää ole muuta kuin kolme
viikkoa jouluun eikä muuta kuin kuusitoista päivää siksi kuin lähdemme kotiin.
— Miten kauniilta Kerttula nyt näyttänee talvipuvussaan — sanoi Helka. — Ajattelen sitä usein ja toivon että
sen näkisin todellisuudessa.
— Sedällä ja minulla on yhteinen salaisuus, sinä kyllä saat sen aikoinasi kuulla — sanoi Meeri, joka samalla
näytti hyvin salaperäiseltä.
— Varmaankin on kysymys jostakin joululahjasta — tuumaili Helka, mutta Meeri vain nauroi.
Kaikki mitä näinä viikkoina tehtiin tai puhuttiin, koski aina toivottua joulua, joka koko syksyn ikäänkuin
etäisyydessä olevana valopilkkuna oli häämöittänyt nuorten mielessä. Kadut olivat täynnä kiirehtiviä ihmisiä,
ja kauppapuodit hohtivat illoin mitä komeimmassa sähkövalossa, jotta uhkeat joulunäyttelyt esiintyisivät niin
loistavina kuin mahdollista. Kyllä siellä ostettavaa löytyi, kun vain rahaa oli kukkarossa.
Kerttulan lapset olivat jo aikoja sitte laatineet toivomusluettelonsa. Kaksoisveljekset toivoivat saavansa uudet
luistimet, kelkat ja lampaannahkaiset lakit. Eedit oli pyytänyt lastenlehteä tulevaa vuotta varten ja
nukkepöydän kaluston. Ester toivoi nukenhellaa keittoastioineen. Myöskin Lilli oli äitinsä avustamana
kirjoittanut: “monta monta nuttea ja suuji hevonen”, ja isä oli lupaavasti hymyillen pistänyt listan
lompakkoonsa muiden mukaan.
Freedrikin joululuettelo oli yhtä järjestyksellinen kuin hän itse:
N:o 1. Yksi vaatekerta. ” 2. Uusi kartasto. ” 3. Saksalainen sanakirja. N:o 4. “Välskärin kertomukset”
korukansissa. ” 5. Uusi kukkapuserrin. ” 6. Pari hansikoita. ” 7. Kirjahylly. ” 8. Kalossit. ” 9. Kirjesalkku. ” 10.
Paperiveitsi.
Bruuno oli toivonut itselleen kajaanilaiset sukset sekä potkukelkan, jonkun joululehden ja vähintäin
parikymmentä muuta kapinetta. Meerin listalla oli sikin sokin: hajuvesipulloja, uusi nahkareunus, kengät ja
hansikat, hauskoja kirjoja ja marsipaanikaramelleja; mutta Helka ei pyytänyt muuta kuin kirjoitusneuvot ja
nahkalakin.
Toivomuslistat antoivat aihetta monenlaiseen puheeseen ja tuumaan joutohetkinä, ja sitte jokainen
hiljaisuudessa laski varojansa, ennenkuin lähti ostoksille, sillä monta oli, joille tuli antaa, eikä kukaan saanut
jäädä ilman.
Meeri oli ommellut kirjoitusmaton isälleen sekä työlaukun äidilleen; setä Langen piti saada kynänpyyhin, ja
Roosa tädille hänen oli aikomus valmistaa munasäiliö, ja nyt täytyi joka vapaahetkenä olla ahkera, jotta kaikki
tulisi aikanaan tehdyksi. Hän ja Bruuno laskivat kilvan sekä päivät että tunnit, mitkä vielä olivat jäljellä ennenKotona Kerttulassa
58
kotimatkaa, ja Helka kuunteli heidän puhettaan vähän surumielisenä. Tietysti joulu kaupungissakin tavallaan
oli hauska — tuumi hän — mutta ettei se ollut sellainen kuin joulunpyhät kotona Kerttulassa, sen hän kyllä
käsitti serkkujen innostuneista kertomuksista.
— Mitä sinä siitä pitäisit, jos saisit lähteä serkkujesi kanssa maalle? — kysyi hänen äitinsä päivää ennen kuin
toisten piti lähteä.
Helka hätkähti. — Oi, miten hauskaa se olisi — huudahti hän — mutta — minä en tahtoisi olla erotettuna isästä
ja äidistä joulu-iltana. — Hän kietoi käsivartensa äidin kaulan ympäri ja hyväili häntä sydämmellisesti.
— Nyt täytyy kaiketi sedän tuoda esiin meidän salaisuutemme — sanoi Meeri hyvin puhuvin katsein.
Kasööri lykkäsi tukkaansa otsalta ja asetti paremmin kuntoon silmälasinsa. — Professori luulee maa-ilman
vahvistavan äidin hermoja; lähde vain serkkujesi muassa, tyttöseni, me tulemme kyllä perässä päivää ennen
joulua.
— Onko se oikein totta? — Helka katsoi kysyvänä toisesta toiseen.
— Niin, niin, sinä seuraat meitä, sen setä ja minä olemme jo aikaa päättäneet — sanoi Meeri iloiten ja pyörieli
serkkunsa kanssa riemuiten ympäri salia. — Sinä vietät joulua Kerttulassa, ja meille tulee niin hauskaa, niin
hauskaa!
Setä Lange silitteli tyttärensä lyhyttä tukkaa, ja Roosa tädin ystävälliset silmät kiilsivät kosteina; molemmat
olivat iloisia siitä, että saattoivat valmistaa tyttärellensä suuren joulu-ilon.
Nyt syntyi kiire joululahjojen tähden, kun ne kaikki olivat pantavat kääröön ja pakattavat matkalaukkuihin
muitten kamssujen muassa. Vielä viimeisessä hetkessä täytyi ostaa jotakin, joka oli unhottumaisillaan, ja sitte
täytyi heidän vielä mennä sanomaan jäähyväisiä Jannelle, saadaksensa oikein tuoreita terveisiä kotiin. Heidän
pikku turvattinsa tunsi itsensä onnelliseksi koulussaan kumppanien parissa, ja hän oli jo oppinut valmistamaan
koko joukon hyödyllisiä kapineita. Opettajattaret olivat niin herttaisen hyviä häntä kohtaan — sanoi hän — ja
jalat olivat tulleet paljon paremmiksi. Luulipa tohtori, että hän vastaisuudessa saattaisi ruveta liikkumaan
kainalosauvojen avulla. Pelkkiä hyviä uutisia oli siis vietävänä; näytti olevan hyvä päätös tuo, että Janne
kouluun vietiin. Kaikilla lapsilla oli mukanaan hänelle pieni joululahja, ja Lotta täti oli lähettänyt ison käärön,
joka näytti hyvin lupaavalta. Joulu-aattona piti oleman juhla koululla, sellaista joulua ei Janne milloinkaan
ennen ollut viettänyt, ja tuo häämöittävä ilo säteili jo hänen kirkkaissa lapsensilmissään.
Freedrik laski suojelevasti käsivartensa hänen hennon ruumiinsa ympäri, sanoen: — Voi nyt hyvin, pikku
Janne, kyllä me viemme terveisiä äidille ja ilahutamme häntä sillä tiedolla, että sinun on täällä hyvä olla.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana aamuna nuoret läksivät.
— Hyvästi, äiti rakas! Tervetultua jäljestäpäin! —
Näin jätti Helka hyvästi äitinsä hänen vuoteensa ääressä lähtöhetkenä aamulla, ja sitte kiirehdittiin asemalle,
jonne kasööri heitä saattoi, nähdäkseen, että kaikki oikein tulivat vaunuihin. Siellä vasta olikin sekamelskaa
asemasillalla, ja vaunuihin tunkeili koululapsia kaiken-ikäisiä. Vihdoin tulivat kuitenkin kaikki matkalaukut,
mytyt ja kääröt paikoilleen, asemakello soi, ja pitkä vaunujono lähti liikkeelle, kiitäen pois kylmässä
talvi-ilmassa, ohi Kaisaniemen lehdettömien puitten ja Eläintarhan alastomien lehtojen.
Alussa oli vaunuissa niin ahdasta, että kaikki käytävät sohvien välissä olivat täynnä, istuttiin neljä ja viisikinKotona Kerttulassa
59
yhdellä penkillä, ja sohina vaunuissa kuului ikäänkuin meri olisi pauhannut myrskyssä. Siinä puhuttiin ja
syötiin; kukin tarjosi toisille, mitä hänellä oli laukussaan. Elmalla oli valmiiksi riksityitä pähkinöitä
mukanaan.. Meerillä oli karamelleja ja Helkalla suklaatipastilleja. Bruuno piti tarkkaa huolta voileipäpussista,
ja Iines Stormbom, jonka oli määrä viettää joulua Elman kodissa, tarjosi ameriikkalaisia omenia. Freedrik luki
päivän sanomalehteä, jonka hän oli ostanut asemalla, ja Vihtori pysyi tupakkavaunussa.
Kaikki olivat niin iloisia ja onnellisia, kuin saattaa olla ainoastaan lähtiessä kotiin jouluksi, kuten Meeri sanoi;
kaikki ajattelivat ja puhuivat vain jouluillasta. Jokainen mytty tai käärö, jonka uudet väliasemilta tulleet
matkustajat asettivat hyllyille tai sohvien alle, oli nuorten mielestä välttämättömästi joululahja, ja käärön
muodon mukaan koetettiin arvata, mitä se mahdollisesti sisältäisi.
Juna seisahtui asemille ja pysäkeille, jättäen tavaraa ja matkustajia, mutta vaunut eivät sittekään käyneet
paljoakaan väljemmiksi, niin täpötäynnään ne olivat alusta alkaen. Ja niin kuljettiin eteenpäin, yhä eteenpäin.
Niin, puhise sinä, vanha rehellinen veturi; sinä et tiedä, kuinka monta sydäntä kiivaasti sykähtelee
kärsimättömässä innossa päästäksensä pian, pian rakastettuun päämaaliin!
— Isä tulee itse meitä vastaan asemalle — sanoi Meeri.
— Hänellä on Oiva ja Rusko mukanaan, ja Ruskoa minä ajan. — Bruuno hieroi tyytyväisenä käsiään.
— Luulenpa että nukut, Helka?
— En suinkaan!
— Niin, mutta nyt meidän kuitenkin vähän täytyy nukkua, jotta aika rientää paremmin. Katsos, nyt hämärtää
jo, meillä ei enää ole erittäin pitkästi matkaa jäljellä.
Mutta Helka ei nukkunut, vaikka hän istui ihan hiljaa liikkumattomana, niin että Meeri saattoi nojata päänsä
hänen olkaansa vasten. Hän katseli lakkaamatta ulos vaunun-ikkunoista noita lumella peitettyjä metsiä, jotka
niin kiireesti näyttivät kulkevan ohitse; ne tuntuivat niin taikamaisilta hämärässä ja muodostivat vasten
talvitaivasta kummannäköisiä kuvioita. Ratavartiain mökeistä vilkutti valo niin ystävällisesti ulos pimeyteen,
että oikein sydäntä lämmitti; lapsien päitä näkyi ikkunoissa, ne kurkistivat uteliaina ulos ja katosivat taas,
kuten unikuvat. Asemat olivat kuten suuret lyhdyt loistavine akkunariveineen, ja keveitten harsouutimien
takaa näkyi kukkia, ja sisällä istui naisia, jotka ompelivat ruusuhuntuisten lamppujen valossa. Toinen taulu
vaihtui toiseen, ja ne kutoutuivat Helkan muistiin kirjavana satuna, kauniimpana kuin mitä hän milloinkaan
oli lukenut.
Näin kuluivat tunnit, ja nyt ilmoitti konduktööri, että oltiin F:n asemalla. Meeri syöksähti unen pöperössä
kapineittensa kimppuun, ja pojat kokoilivat kiireesti matkalaukkuja.
— Nyt siis todellakin ollaan perillä!
— Olemme niin, tuolla seisoo isä asemasillalla.
— Tervetultua, tervetultua! — Asessori Bergendahl syleili heitä kaikkia. Sitte pojat kiirehtivät ottamaan selkoa
matkatavaroista, sillä välin kuin tytöt odotussalissa käärivät ympärilleen lämpimiä villahuiveja ja
päällysnuttuja, joita äiti oli heille lähettänyt.
— Ovatko kaikki kodissa terveitä?
— Ovat, Jumalan kiitos, — teitä odotetaan kovin. Kontio on lasten avulla laittanut hyvän kelkkamäen, ja vanhaKotona Kerttulassa
60
Mari on leiponut koko päivän. Nyt olemme valmiit lähtemään, luullakseni.
Oiva ylpeili ja ravisti kaunista päätänsä niin, että kaikki kulkuset luokkavarustuksessa helisivät. Asessori otti
Helkan omaan rekeensä, Bruuno oli Freedrikin ja Meerin ajajana. Pappilan kuski, vanha Juntunen, ajoi
kolmatta rekeä. Hän oli käärinyt Vihtorin ja Elman vahvoihin nahkavällyihin ja istui sitte itse ajajan paikalle,
ja niin mentiin asemapihalta ulos huurteiseen metsään.
Iloisesti helisivät kulkuset raittiissa talvi-ilmassa, ja kirkkaina loistivat tähdet tummansinisellä taivaalla. Helka
hengitti syvään turkinkauluksensa takana. — Oi, kuinka tämä oli ihanaa!
— Onko sinun vilu, tyttöseni?
— Ei, eno hyvä!
— Hyvä, sittehän voit vähän nukkua, jos tahdot.
Mutta Helkan ei tehnyt mieli nukkua. Hän istui siinä hyvin varustettuna lämpimissä vaatteissa ja nautti
kulkusten kilinästä, sillä hänen korvissaan ne soivat ikäänkuin olisivat laulaneet: “kotiin, kotiin, kotiin, kotiin
jouluksi”. Kukapa olisi voinut nukkua tuollaista laulua kuullessaan!
Tuossa näkyi kirkko äänetönnä ja kunnioitusta herättävänä hiljaisuudessaan, ja valo pappilan akkunoista
viittoi tervetuloa.
— Hyvästi, hyvästi! — huusivat Vihtori ja Elma, kun poikkesivat tienhaarasta pappilaan päin, ja Juntunen nosti
arvokkaasti lammasnahkaista lakkiaan.
— Näetkö valoa pajasta? — huusi Meeri.
— Siellä taotaan joulukenkiä Ruskolle ja Oivalle sekä Pekalle ja koko joukolle.
— Katsoppas, tuolla jo on veräjätupa! Oi kuinka kauniit nuot koivut kujanteessa ovat!
— Noh, jouduppas nyt Rusko, vanha poika, sillä nyt kohta jo olemme perillä Kerttulassa!
Niin, siinä nyt todellakin oli tuo suuri, kaunis kartano, loistaen kuten taikalinna monine kynttilöineen, jotka oli
sytytetty kotiin tuliain kunniaksi. Tusse hyppäsi iloissaan, ja herra Kontio seisoi verannalla heiluttaen
lakkiaan.
— Ptro, ptro, Rusko ja Oiva, seisokaa nyt! Hyvää päivää, Miina ja Mari — noh Tusse lomppi, poikaseni, hyvää
päivää, hyvää päivää!
Etehisen ovi lensi auki, ja siellä jo Freedrik samalla oli äitiä syleilemässä.
— Tervetuloa, rakkaat, rakkaat lapseni! — tervehti äiti.
Iloinen tuli räiskyi ruokasalin uunissa, ja lattian keskellä seisoi katettu teepöytä, jossa oli tutut siniset kupit ja
kukkuralliset kopat täynnä lämmintä leipää sekä tuoreita, vastakuivatuita korppuja, sellaisia, joita ei löytynyt
missään muualla maailmassa kuin täällä kotona. Kiiltävä teekyökki porisi pöydän päässä, missä äiti kaatoi
kullekin tuota lämmittävää nestettä. Ester hyppäsi tasajalkaa tuolinsa edessä, ja Lilli istui hiljaa ja onnellisena
ison veljen sylissä. Heidän välinsä oli erittäin hyvä; pienokainen tahtoi kastaa leipänsä ison veljen kuppiin ja
myöskin murentaa korppua hänelle.Kotona Kerttulassa
61
— Jumalan kiitos, että teidät taas näen täällä kaikki terveinä! — Äidin katse lensi hellänä pöydän ympärillä
istuviin, toisesta toiseen. — Freedrik näyttää vähän kalpealta, mutta Meerillä ja Bruunolla on kyllä voimat
tallella. Pikku Helka on varmaan kasvanut, eikö niin, herra Kontio? — Saattepa uskoa, että täällä on ollut
hommaa, ennenkuin olemme saaneet kaikki kuntoon teidän tuloanne varten. Herra Kontio on oikein
kiitettävällä innolla auttanut minua.
— Hm, sehän on aivan vähän, mitä minä olen voinut tehdä — nuori mies punastui korviaan myöten
kainoudessaan.
— Me olemme laittaneet kelkkamäen — alkoi Haarald.
— Se menee suorastaan korkealta mäeltä venetalaslahteen — selitti Pentti.
— Olen jo kolmasti luistanut kumoon — sanoi Eedit.
Noin puhuivat he kaikin melkein yhtähaavaa ja kertoivat hevosista, lehmistä, lampaista ja kanoista. Bruunon
rakkaasta Virkusta, joka oli tullut niin hirveän korkeaksi, sekä Tusse paran jalasta, joka oli ollut kipeänä
kolme viikkoa.
— Nyt jauhaa perhemylly — sanoi asessori leikillisesti rouvallensa.
— Se soi minun korviini kuin kaunein musiikki — vastasi äiti loistavin silmin.
— Minä kaipaan vain Gerdan ääntä tekemään sitä täysisointuiseksi.
— Me olemme ommelleet niin hirveän paljon joululahjoja — kertoi Eedit jälleen. — Isä saa … ei, ei, minä en
saata sitä puhua, hän ei saa sitä kuulla, mutta minä kuiskaan korvaasi…
— Meeri saa jotakin neliskulmaista, joka alkaa — — en sano!
— Kerro nyt heti, olen hyvin utelias!
— En, en — mutta Bruunon joululahja on soikea ja Freedrikin on maton muotoinen, ei, tyynyn muotoinen se
on.
— Et saa sanoa enempää, ole nyt jo vaiti!
Pikku tyttöjen salaisuudet kuiskattiin korvasta korvaan, kunnes kaikki pöydän ympärillä olevat hyvin tiesivät,
mitä lahjaksi saisivat; mutta mitäpä se teki, lahjat olivat yhtä rakkaat kuitenkin.
Tuli uunissa loppui vähitellen, nuo valoisat huoneet olivat niin lämpöiset, ja vilkas puhe hiljeni aina sen
mukaan kuin toinen toisensa perästä lähti väsyneenä makuuhuoneeseensa. Ihanalta tuntui pitkän matkan
jälkeen päästä pehmoisiin vuoteisiin, jotka odottivat valmiiksi pöyhittyinä, ottaakseen heitä lämpimään
helmaansa. Sitte tuli äiti ja istui hetken jokaisen vuoteen laidalla, antaen lapsille siunauksensa yöhyväisiksi.
Vihdoin oli kaikki ympäristössä aivan äänetöntä; ei mitään ratasten jyrinää eikä meluavia ääniä kuulunut,
kuten tavallisesti kaupungissa. Tussekin makasi kopissaan oljilla, tähdet yksin valvoivat yön hiljaisuudessa, ja
Kerttulassa nuoriso turvallisesti nukkui kodin suojelevassa satamassa.
Joulu-aatto.
— Hauskaa joulua, hauskaa joulua! — kuului vaihtelevissa ääni-asteissa läpi koko talon, sillä välin kuin luonto
vielä oli aamuhämärän verhossa ja kahvitarjottimet kilisivät huoneesta huoneeseen. Oli nimittäin vanha tapaKotona Kerttulassa
62
Kerttulassa, että sekä vanhat että nuoret jouluaattopäivänä joivat kahvia vuoteessaan, sytytettyjen lamppujen
ja ratisevan pesävalkean valossa, ja tämä harvinainen nautinto oli varsinkin lasten mielestä suuri-arvoinen.
Edellisenä iltana Helkan vanhemmat olivat saapuneet, ja nyt vasta oli hänen joulu-ilonsa täydellinen, kun
hänellä oli kaikki rakkaansa Kerttulan katon alla. Mitäpä hän vielä olisi voinut pyytää?
Vankan aamiaisen syötyään lähtivät kaikki nuoret, varustettuina kopilla, joissa oli kauroja ja leivänpalasia,
viemään ylimääräistä herkku-ateriaa navetan ja tallin asukkaille, siten toivottaaksensa niille hyvää joulua.
Hauska oli nähdä Eeditin ja Esterin iloa, kun kanat nokkivat jyviä heidän käsistään. Lammasläävässä he
ottivat karitsat syliinsä, ja niitä täytyi sitte Helkan ja ison siskon ihailla.
Mutta tallissa oli Bruuno isäntänä. Tänään hän jo monta kertaa oli käynyt kurkistamassa lemmikkiänsä
Virkkua, joka vielä seisoi varsakarsinassa, mutta jota talven aikana piti opetettaman valjaissa juoksemaan.
Tyttöjen täytyi nyt nähdä, miten taitavasti se otti sokeripalan Bruunon kädestä samalla kuin hän toisella
hyväili sen kaulaa. — Oi sitä Virkkua, se oli varmaan yhtä viisas kuin ihminen!
Puut kujannekäytävässä olivat juhlaksi pukeutuneet mitä hienoimpaan härmäiseen juhlapukuun, joka kimalteli
ja loisti auringon paisteessa, ja ympäri suuren olkilyhteen, jonka tallirenki oli ripustanut pihaportin
pylvääseen, kokoontui joukko lavertelevia pikkulintuja. Tämä oli niin kaunista, että Freedrik ja Helka
joutuivat väittelyyn, oliko Kerttula kauniimpi kesällä vaiko talvella.
Sisään tultuansa he saivat nähdä komean, kauniin joulukuusen seisovan keskellä salin lattiaa, ja sen
koristamiseen tarvittiin nyt nuorten käsiä. Äiti toi esiin kaikkein parhaat talvi-omenansa, ja herra Kontio oli
kullannut pähkinöitä syksyn kuluessa. Lippuja ja hopealankoja, konvehteja, piparikaakkuja ja kaikenlaista
kimaltelevaa tavaraa ja koristusta oli pantu täydentämään puun komeutta, ja sitäpaitsi vielä lukemattomia
kynttilöitä, jotka valollaan saivat lapset ilosta huutamaan. Joulu-aatto oli kuitenkin kaikkein hauskin päivä
koko vuodessa!
Päivällisen jälkeen ajettiin hevoset portaitten eteen, ja Helka, Meeri, Freedrik sekä “maisteri” lähtivät
kiertomatkalle talon kaikkiin torppiin, viedäksensä lämmintä leipää eukoille ja kutsuaksensa torpan väkeä
joulupitoihin herraskartanoon kolmantena joulupäivänä. Ilokseen he katselivat näitä pieniä koteja, sillä
kaikkialla oli siivottu ja puhdistettu ja lattiat huuhdottu valkoisiksi; takatkin olivat valkoisiksi kalkitut, ja
puhtaat uutimet riippuivat akkunain edessä. Lasten silmät kiilsivät ilosta, kun he ajattelivat sitä iloa, mikä
heillä oli odotettavissa. Ei milloinkaan sydän ole niin lämmin, ei milloinkaan niin altis valmistamaan muille
pientä iloa, kuin joulu-aattona. — Metsä seisoi hiljaisena ja juhlallisena, ja lumi lepäsi hienona ja pehmeänä
teillä ja poluilla, ja kaikki vihreät kuuset olivat ikäänkuin joulukuusia, kun ne niin härmäisinä kimaltelivat.
Nuorten tullessa kotiin oli teepöytä jo katettuna ja koristettuna kirjavilla tulpaaneilla ja tuoksuvilla
narsissakukilla, jotka olivat kasvaneet Santaniemen ansarissa; ne olivat Lotta tädin tervehdyksenä hänen
rakkaille naapureillensa.
Nyt kynttilät loistivat kaikista kruunuista, ja valaistun kuusen ympärille kokoontuivat, isäntäväki ja palveliat,
vanhat ja nuoret, ja kaikki yhtyivät veisaamaan hyvin tunnettua jouluvirttä:
Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt
tulevan.
Joulukuusen ääressä luettiin Gerdan kirje. Hän kirjoitti:
“Sydämmestäni ajattelen teitä, rakastettujani, ja syleilen teitä hengessäni. Kiitoksia siitä runsaasta
rakkaudesta, joka lapsuudestani asti on tehnyt kaikki joulu-aatot minulle niin valoisiksi ja onnellisiksi, että
muisto niistä sulostuttaa yksinäisen jouluni täällä vieraassa maassakin. Täällä on minulla kuitenkin yksiKotona Kerttulassa
63
ystävä, joka kaikin tavoin on koettanut auttaa minua ja yhäti on tukenani kuin paras veli, — se on Heikki.
Sanokaa se rakkaalle Lotta tädille, se häntä ilahuttaa. Kaikki täällä kasvatuslaitoksessa ovat myöskin erittäin
hyviä minulle, ja meilläkin vietetään joulua siten, että jaetaan pieniä lahjoja. Heikki on myöskin kutsuttu
vieraaksi luoksemme, ja yhdessä me sitte muistelemme teitä ja juttelemme kodista ja kotolaisista. Heikki
pyysi minua lähettämään teille kaikille paljon terveisiä ja toivotti lapsille monta lahjaa. Erittäinkin toivoi hän,
ettei vanha pukki vain unhottaisi hänen suosikkiansa pikku Lilliä, vaan muistaisi häntä kaikella, mitä hän
hartaimmin on toivonut saavansa. — Ellei Heikki olisi täällä, luulen että välistä kärsisin koti-ikävästä, mutta
me olemme jotenkin usein yhdessä, ja hän on ollut mukana pienillä huvimatkoillamme, joita olemme tehneet
lähiseutuihin. Hänen lukunsa menestyvät hyvin, ja hänen toverinsa pitävät paljon hänestä. — Ajatuksissani
olen luonanne joulu-aattona, kun luette tämän kirjeeni; näen niin selvästi teidän kaikkien kasvot edessäni ja
kuusenne ja jouluriemunne sekä isänmaani valkoisessa juhlapuvussaan. Sydämmeni pohjasta toivotan teille
kaikille hyvää joulua — Ajatelkaa rakkaudessa
Gerdaanne”.
Äiti seisoi käsi isän olalla, sillä välin kuin isä luki kirjeen, ja hänen hyvät ja ystävälliset silmänsä kiilsivät
kosteina, sillä muisto poissa-olevasta tyttärestä ja hänen tyhjä paikkansa perhepiirissä oli ainoa asia, joka toi
varjon tähän iloiseen jouluun.
Mutta nyt koputti joulupukki lunta saappaistaan porstuassa ja tuli sisälle takkuisessa turkissaan, kantaen
suurta koppaa, joka oli täynnä joululahjoja.
— Onko täällä kilttejä lapsia?
Pikku tytöt piiloutuivat iloisesti pelästyen äitinsä hameen taakse eivätkä uskaltaneet puhua eikä vastata, mutta
Haarald vakuutti miehekkäästi, että hän tunsi joulupukin saappaat, ne oli Kalle saanut juuri ennen joulua aivan
uusina. Lilli istui turvallisesti isän käsivarrella ja hymyili iloisesti “putti jautalle, jota oli täynyt niin pittän
mattan ja tantanut niin tuujen topan”. Niin, hän kurotti pienen kätensä ja tahtoi “tilittää tilttiä puttia”. Sitte
pukki laski alas koppansa ja jätti sen lattialle kaikkine salaisine kääröineen ja sanoi hyvästi seuraavaksi
jouluksi.
Lapset huusivat: — Tervetultua takaisin! — ja Lilli taputti käsiään ihastuksissaan, mutta hän ei huutanut eikä
melunnut kuten toiset lapset. Hän hiipi valkoisessa puvussaan joulukuusen ympäri ja nousi varpailleen
ulottuakseen ottamaan kuusesta jonkun karamellin.
— Hän on kuten pieni joulu-enkeli — sanoi Roosa täti, kun tuo pieni keijukainen hyppi hänen ohitsensa — ja
katsokaa, miten hänen silmänsä säteilevät, aivan kuin tähdet. En milloinkaan ole nähnyt suloisempaa lasta!
Äiti otti Lillin syliinsä painaen hänen ruusuisen poskensa poveansa vasten. — Sydänkäpyni — sanoi hän — ja
lisäsi häntä hellästi katsellen: — hän on meille niin kallis, mutta niin hento ja heikko, ettei hän kestä
tuulenleyhkääkään.
— Niin, pienokaisemme tarvitsisi istua pumpulissa lasikaapissa — sanoi asessori Bergendahl leikillisesti.
— Pojat ja pikku tytöt näyttävät sen sijasta terveiltä ja tukevilta — tuumasi Roosa täti.
— Kyllä, Jumalan kiitos, sitä kyllä syystäkin voi sanoa — vastasi äiti hymyillen — heillä onkin ihmeen hyvä
ruokahalu, ja maitoa he juovat kilpaa parhaitten vasikkojeni kanssa.
— Katsoppas Lilli, ota kiinni, tuolla tulee sinulle jälleen käärö. Mitä siinä on päällekirjoituksena?
Katsokaapas! “Pikku Lumikko prinsessalle”.Kotona Kerttulassa
64
— Hohho, miten monta nimeä sillä tytöllä on — nauroi isä, joka auttoi sinettiä avatessa — äsken oli nukke
“Neiti talvikukkaselle” ja tuleva käärö on “Pikku auringonsäteelle”.
Mutta Lillin mielestä tämä ei ollut mitään kummallista, hän piti osotteet kaikki ihan oikeina.
— Rakkaalla lapsella on monta nimeä, — sanoi kasööri setä.
Pian oli koko salin lattia täynnä papereita ja käärylankoja, ja tuoleilla, sohvilla ja pöydillä oli mitä kirjavin
joukko kaikenlaisia esineitä. Helka ja Meeri saivat kumpikin valkoiset turkisreunukset, pikku pojat saivat
luistimet ja Bruuno oivalliset sukset sekä toivotun potkukelkan, jonka talon taitavin käsityöntekiä oli
valmistanut. Pikku tytöt iloitsivat äärettömästi pienestä somasta nukenhellasta, jonka olivat saaneet kaikkine
keittokaluineen. Freedrik ja “maisteri” selailivat uusia kirjojaan; kaikki olivat saaneet juuri sitä, mitä toivoivat.
Iloisia katseita ja kiitoksia vaihdettiin kuusen ympärillä, jonka kynttilät vähitellen sammuivat toinen toisensa
perästä, kunnes latvalyhty oli ainoa, joka levitti valonsa hopeahuurteen ja pumpulilumen ylitse.
Lilli nukahti äitinsä syliin keskellä iloisinta leikkiään, lempinukke hellästi painettuna rintaansa vasten. Mutta
toiset lapset koettivat pysyä valveilla siksi kuin illallista syötiin, jotta saisivat lipeäkalaa, joulukinkkua ja
riisiryynipuuroa sekä torttuja omenatäytteineen.
Kun puuroa syötiin, oli tapana lausua loppusointuisia säkeitä. Bruuno pääsi asiasta sillä, että lausui, ottaessaan
puuroa kolmannen kerran eteensä: — “Puuroa mä ahmin, se on ruoka vahvin”. — Että tässä seurassa oltiin
iloisia, se oli tietty asia.
Sitte tuli hiljainen yö ja suloinen uni sivelemään lasten väsyneitä silmiä kiinni. Tähdet loistivat, ei
tuulenleyhkää liikkunut, ja koko luonto lepäsi pyhässä rauhassa, ikäänkuin ensimmäisenä joulu-yönä, jolloin
enkelit lauloivat:
“Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto”.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Myöhään illalla oli maata menty, ja aikaisin tuli jälleen olla liikkeellä, jos tahtoi ehtiä aamukirkkoon. Kello
viisi olivat kaikki jo jalkeilla. Kynttilöitä ja lamppuja sytytettiin kaikkialla, kahvipannu höyrysi ruokasalin
pöydällä, ja kaikki kiiruhtivat saamaan kupillisen kahvia, ennenkuin kirkkoon lähdettiin. Oiva ja Rusko, Polle
ja Pekka seisoivat jo valjastettuina; koko talon väki sai tänään ajaa kirkolle, ja niin sitte lähdettiin ulos
talvi-aamun hämärään.
Oi, miten kaunis Kerttula oli nyt täydessä valossa, kun kääntyi sitä katselemaan kujanteesta! Jokaisesta
pienimmästäkin mökistä tien vierustalla loisti valo, ja Santaniemi oli kuten palava linna tuolla lahden toisella
puolen; mutta kaunein oli kuitenkin vanha kirkko, joka loisti ikäänkuin kaukaa tervehtien kirkkoon pyrkijöitä.
Kansaa kulki eteenpäin kaikilla teillä, ja kun nuot tummat joukot tulivat kirkon ovien sisäpuolelle, soi urkujen
ihana ääni vanhojen holvien alla kutsuvasti heitä vastaan. Helka ei muistanut milloinkaan nähneensä mitään
niin kaunista, kuin aamukirkko maalla jouluna. Noista lukemattomista kynttilöistä nousi savu keveinä
hattaroina yli rukoukseen kumartuneen kansan. Ylöspäin, ylöspäin, kuten hartaitten rukoukset! Helkan
mielestä oli ikäänkuin Vapahtajan kuva tuosta tummasta alttaritaulusta olisi savuhunnun lävitse katsellut
lempeästi ja rakastettavasti juuri häneen, ja aivan kuten hänen pyhät huulensa juuri olisivat lausuneet ne
siunatut sanat, jotka olivat kuvan alle kirjoitetut: “Tulkaat minun tyköni kaikki”!
Niin, hän oli kyllä yksi, joka tahtoi tulla, hän tahtoi niin mielellään seurata Jeesusta ja palvella häntä. Kovin
heikko hän oli, mutta Herra oli väkevä, ja hän tiesi, että mitä sydämmessään rukoili, sitä Jumala oli luvannut
antaa. Sen vuoksi hän painoi päänsä penkkiin, rukoili juhannus-rukouksensa uudestaan, pyytäen saada ollaKotona Kerttulassa
65
Jumalan lapsena elämässä ja kuolemassa.
Joulunpyhinä.
Toisena joulupäivänä oli Lotta tädillä suuret päivälliset, mutta pikkulapset jäivät kotiin keittämään
rusinakeittoa ja paistamaan lättyjä uudessa nukenhellassa, sillä aikaa kuin isä, äiti ja isot siskot mitä
kauneimmassa talvi-ilmassa ajoivat Santaniemeen. Matkalla sattuivat pappilalaiset yhteen, ja sitte he ajoivat
kaikin yhtä jonoa vanhan puiston läpi, jäätyneen joutsenlammikon ja oljilla peitettyjen ruusupensaitten ohi
pääkäytävää pitkin portaitten eteen.
Komealta näyttivät Santaniemen korkeat huoneet kalliine vanhan-aikaisine kalustoineen. Oikein olisi tuntenut
itsensä ujoksi ja hämmästyneeksi, ellei Lotta täti olisi ollut siellä emäntänä. Mutta kun näki hänen loistavan
iloiset silmänsä ja ystävällisen hymynsä, haihtui ujous pois, ja ilo ja hauskuus täytti mielen.
Päivällispöydässä, jota koristivat mitä kauneimmat ansarikukat, oli jokaisella vieraalla kukkanen lautasensa
vieressä, ja kaikki nuoret oli pantu istumaan rinnakkain, joten saattoivat rohkeasti jutella toistensa kanssa; ei
kukaan saattanut asettaa niin hyvin vieraitansa varten kuin Lotta täti. Itse hän istui pöydän päässä eli
kunniaistuimella ja säteili hyväntahtoisuudesta, sillä välin kuin kukkurallisia vateja kannettiin ympäri.
Mieli-ala yleensä oli mitä paras. Asessori Bergendahl piti puheen emännälle vieraitten puolesta ja Lotta täti
vastasi siihen heti leikillisesti ja näppärästi. Herra Kontio hämmästytti seuraa hauskasti lukemalla sievän
runon, ja Vihtori tulkitsi nuorten syvän kiitollisuuden kunnioitettua tätiä kohtaan, joka heidän
lapsuuden-ajoistaan asti aina oli tahtonut valmistaa heille iloa ja hauskuutta. Hän puhui niin lämpimästi, että
kyyneleet tulivat Lotta tädin silmiin, eikä yksikään pöydässä olioista ollut toista mieltä kuin puhuja.
Meeri katsoi häneen ihastuneena. — Niin, se Vihtori saattoi esittää mitä vain kulloinkin tarvittiin!
Punaisessa salissa juotiin kahvia pienistä kiinalaisista posliinikupeista, jotka iso-isä Furumark oli tuonut kotiin
purjehdusmatkaltaan maailman ympäri sata vuotta sitte. Kahvinjuomisen jälkeen meni nuoriso viheriään
sänkykammariin, jossa valo viheriästä kattolampusta loi salaperäisen hohteen huoneen vanhan-aikuiselle
kalustolle ja iso-äiti Etienne vainajan kuvalle, joka riippui piirongin yläpuolella.
— Puhukaamme nyt kummitusjuttuja — sanoi Meeri. — Täällä itse kummituskammarissa se käy kaikkein
parhaiten.
Freedrikin mielestä tämä pieni kaunis huone ei ensinkään näyttänyt pelottavalta, mutta toiset huusivat
ääneensä: — Voi niin, kummituskertomuksia, ne vasta hauskoja! — Elma vetäytyi luottavasti lähemmäksi
rohkeata Meeriä, ja Helkan silmiin kyyneleet nousivat siitä pelosta, mitä hirveätä hän saisikaan kuulla.
— Ala sinä, Vihtori!
— Noh, miksi ei. — Nuori ylioppilas seisoi käsivarret ristissä nojaten kevyesti uunia vasten.
— Eikö hän mahtanut tietää, että hän siinä asennossa näytti somalta, — ajatteli Helka. Hänellä nähtävästi ei
ollut mitään sitä vastaan, että hän juuri oli valittu kertojaksi; päin vastoin näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut
kertomus valmiina.
— Oli eräs Elokuun ilta sinä kesänä, jolloin oleskelin Hämeessä Stormbomin herrasväen luona. He asuivat
lähellä kirkkoa suuressa kylässä, jossa moni muu kaupunkilainen oli vuokrannut itsellensä kesä-asunnon.
Seutu oli ihana, siellä oli mitä kauneimpia näkö-aloja, järviä ja saaria lukemattomiin asti; erittäinkin oli siellä
eräs koivikko, jota yksimielisesti ihailtiin. Se oli meidän tavallisena kävelypaikkanamme, mutta kaikesta
kauneudestaan huolimatta oli sillä hyvin proosallinen nimi: “Lehmihaka”, vaikka minä tosin en milloinkaanKotona Kerttulassa
66
nähnyt siellä lehmiä. Eräänä iltana olin siellä toverini kanssa hyvin omituisesta syystä. Oli nimittäin
varmuudella kerrottu, että kummitus kulki haassa. Naiset olivat ihan poissa suunniltaan pelosta, ja myöskin
herrat menivät halukkaammin toisaalle, kun lähtivät iltakävelylle. Joskus oli joku muija huomannut aaveen
liehuvan puissa, toisinaan taas oli joku ukko kuullut ivanaurua ja nähnyt valkoisen haamun hitaasti katoavan
koivumetsään. Hauska kävelypaikka tuli pahaan huutoon, kukaan ei uskaltanut mennä sinne edes
keskipäivällä, ja hauskoista kahvikesteistä, joita siellä olimme pitäneet, tuli ihan loppu; se oli oikein
harmillinen seikka. Silloin päätimme, toverini Maksu Stenberg ja minä, lähteä hakaan eräänä iltana,
ottaaksemme toden perästä selkoa, miten oikeastaan tuon sietämättömän kummituksen laita oli, joka uhkasi
hävittää meidän kesähuvituksemme. Tuumasta toimeen! Ilmoittamatta kenellekään mitään, päätimme me, kun
muutamat muijat hämärässä taas olivat nähneet näkyjä, mennä hakaan hiljaa kuin hiiret.
— Hyi kuinka kammottavaa! — Helka ja Elma pitivät lujasti kiinni toistensa käsistä, ja heitä oikein pöyristytti.
Meerin silmät säteilivät, ja hänen mielestään Vihtori oli oikea sankari.
— Noh, miten sitte kävi? — kysyi hän uteliaana.
— Ilta oli jotenkin pimeä, sillä kuu peittyi pilviin; me hiivimme muutamien katajapensaiden taakse ja
tirkistelimme tutkivin silmin koivumetsään päin, joka huhun mukaan oli kummituksen pesäpaikka. Juuri kun
siinä makasimme, kuiskasi toverini korvaani: näetkö mitään?
Minä käännyin, ja siinä, tuskin parikymmentä askelta meistä, seisoi valkoinen olento, ikäänkuin se olisi
maasta noussut. Kuu, joka samassa tuli esiin pilvistä, valaisi selvästi tuon eriskummallisen olennon. Hitaasti
se hiipi eteenpäin ja hapuili ilmaa ulospäin levitetyillä käsillään. Me emme juuri olleet pelonarkoja, mutta
minun täytyy tunnustaa, että sydämmeni sykki kovin, kun kummitus läheni ikäänkuin viitaten meille tuossa
epäselvässä kuuvalossa.
— Ja sitte se lähestyi ja tarttui sinuun jääkylmällä kourallaan — lausui Freedrik hymyillen.
— Ei, päinvastoin, juuri kuin olimme toisiamme ihan lähellä, katosi se äkki-arvaamatta suuren kiven taakse, ja
silloin me rupesimme aavistamaan, että tässä oli vallaton leikki. Maksu riensi perässä aika kyytiä, ja minä
samaten minkä ennätin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä olimme tarttuneet pahantekiän kaulukseen
kiinni. Se oli vallaton ylioppilasnulikka, joka oli huvitellut itseään tuolla tuhmalla aaveilemisella
pelotellaksensa kahta nuorta tyttöä, jotka olivat häntä suututtaneet. Hän ei ollut saanut mitään vihiä meidän
päätöksestämme ottaa sinä iltana selkoa asiasta, vaan toivoi vieläkin voivansa pelottaa muutamia jänismäisiä
raukkoja, mutta joutuikin samalla itse pihtiin. Me annoimme hänelle kyytiä hänen tuhmuudestaan, ja
seuraavana päivänä hän joutui kaikkein naisten naurun ja pilkan esineeksi. Kyllä hän rukoili, ettemme puhuisi
asiasta, mutta jotakin rangaistusta hänen täytyi saada tyhmästä leikistään, ja kiireimmiten hän jo ensi laivalla
lähti tiehensä suotuisammille aloille.
Meeri henkäsi syvään. — Tämä oli sukkela lorun loppu — nauroi hän.
— Alku kuului niin kammottavalta — sanoi Helka, tuntien vielä vähäisen pöyristyksen selässään — mutta
hauska oli, että kaikki kävi hyvin lopulta.
— Huih — sanoi Elma — minä vain en milloinkaan olisi uskaltanut mennä tuohon hakaan kuuvalossa. — Mutta
nyt Iineksen täytyy kertoa meille todellinen kummitushistoria; tuo, tiedäthän, tuosta tanssivasta luurangosta
autiossa linnassa!
— Ei, älä millään muotoa — pyysi Helka — se kuuluu liian hirveältä!
— Oikein hiukset pystyyn nousevat — lisäsi Freedrik.Kotona Kerttulassa
67
— Mistä te niin innokkaasti keskustelette? — kysyi Lotta täti, joka juuri astui huoneeseen.
— Me kerromme kummituksista, ja se on niin kovin hauskaa; siitä saa oikein miellyttäviä pöyristyksiä
selkäänsä.
— Todellako? Helka on mielestäni ihan kalpea.
— Hän on aina niin arka — sanoi Bruuno ylimielisesti.
— Täti kulta, tule nyt tänne meidän luoksemme istumaan ja juttelemaan jotakin erinomaista! Sinä olet
varmaankin maailmassa nähnyt monta kummallista tapahtumaa.
— Luuletko niin? — sanoi neiti Furumark. — Aaveitten kanssa minulla tosiaan ei ole ollut mitään tekemistä,
lapsi kullat, mutta yhtä ja toista, joka ei ole aivan tavallista, on kaiketi jokainen ihminen elämässään nähnyt.
Iso-äiti tuolla ylhäällä seinällä oli sitävastoin kovin taika-uskoinen, se kuului ajan henkeen; hän uskoi enteisiin
ja näki näkyjä. Eräänä yönä, kun hän heräsi, luuli hän näkevänsä rinnallaan sukulaisen, joka asui
Ranskanmaalla eikä ollut milloinkaan Suomessa käynyt. Iso-äiti nousi istumaan vuoteellensa ja kysyi: “Mitä
minulta tahdot?” — Mutta olento viittasi vain kädellään ja katosi. Monta viikkoa myöhemmin hän sai kuulla,
että tämä sukulainen oli kuollut samana yönä ja samalla kellonlyönnillä, jolloin hän oli nähnyt hänet
vuoteensa ääressä. “Hän tuli hyvästi jättämään” — oli iso-äidin tapana sanoa, kun hän meille kertoi tämän
tapauksen.
— Niin kummallista! Mutta eikö se ollut juuri tädin iso-äiti, joka aina edeltäkäsin tiesi tunnin, milloin hänen
miehensä saapui kotiin oltuaan poissa matkoilla?
— Oli kyllä. Neljänneksen tuntia edeltäkäsin hän kuuli hevosenkavioitten kapsetta sillalta, joka on kujanteessa,
ja silloin hän antoi sytyttää kynttilät joka huoneeseen, ovet avattiin, ja palveliain täytyi seisoa portailla
valmiina ottamaan vastaan herraansa.
— Ja tuliko hän todellakin viidentoista minuutin perästä?
— Iso-äiti ei milloinkaan erehtynyt.
— Kummallista!
— Niin, siltä näyttää, mutta nykyajan ajatusten lukiat voisivat varmaankin selittää tuollaisia kokemuksia aivan
luonnollisella tavalla. Iso-äidin ajatukset olivat niin yksin-omaan kiinnitetyt siihen, milloin hänen miehensä
kotiin saapuisi, että hän siitä sai tuon varman tiedon. — Mutta jättäkäämme nyt kaikki nuot salaperäisyydet, ja
tulkaa katsomaan, minkä yllätyksen teille olen valmistanut iso-isän saliin.
Kaikki kiirehtivät pois, valmiina seuraamaan Lotta tätiä, joka salaperäisesti viittoi heitä eteenpäin pitkää
käytävää myöten, jonka äärimmäisessä päässä ovet äkkiä avattiin. Siellä sisällä keskellä valomerta, joka levisi
kynttilöistä, kruunuista ja seinälampuista, joita huoneen suuret, vanhan-aikuiset kuvastimet monistivat, seisoi
jättiläismäinen joulukuusi.
Samassa hetkessä kuului piilossa olevasta pianosta iloisen polskan sävelet, ja nyt sekä nuoret että vanhat
muodostivat piirin joulukuusen ympäri. Kun sitte mitä iloisimmalla mielellä oli pyöritty ympäri hetken aikaa,
tarjosi punalakkinen tonttu kopastaan numerolippuja jokaiselle, ja silloin havaittiin, että kuusi oli päästä
päähän täynnä arpajaisvoittoja. Tästä nyt syntyi pakina ja sekamelska, kun kaikki tunkeilivat joulukuusen
ympärille etsimään, mitä kullekin oli sattunut, ja suuri ilo heräsi, kun sattuma jakoi lahjat sopimattomasti.
Meeri sai nimittäin saappaanvetimen ja herra Kontio ompelukopan, Freedrik kyökki-esiliinan ja Helka
paperossirasian. Lotta täti nauroi niin, että kyyneleet silmistä vierivät, ja kaikki kiittivät häntä hänen hauskanKotona Kerttulassa
68
keksintönsä vuoksi. Sitte seurasi vilkas vaihtokauppa, joka oli kaikkein hauskinta, ja sen kautta sai jokainen
vähintäin kolme pientä somaa kappaletta muistoksi tästä hupaisesta päivästä. Teenjuonnin jälkeen lähtivät
kaikki kotiin.
— Tervetultua Kerttulaan huomenna aamupäivällä — sanoi rouva Bergendahl hyvästijättäessään pappilan
nuorisolle. — Herra Kontiolla on mainio kelkkamäki tarjottavana, ja Bruuno kiittää luistinrataansa; tulkaa nyt
niitä koettelemaan. Teidän täytyy sitte jäädä päivälliselle ja nähdä torpparien lasten joulu-iloa iltapäivällä.
— Tuhansia kiitoksia! — Olihan iloa edelleenkin joulunpyhinä.
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana aamuna lapset tuskin saivat silmänsä auki, ennenkuin rupesivat puhumaan kelkkamäestä, ja
aikaisin aamupäivällä seisahtui pappilan reki portaitten eteen.
— Heijoo, nyt sitä hauskaa pidetään — kerskasi Bruuno, syöksähtäen ulos sanomaan tervetuliaisia vieraille. —
Olen koko aamun lakaissut luistinrataani venetalaan lahdella, ja ne, jotka eivät tahdo laskea mäkeä, saavat
luistella.
— Oivallista, siitä minä olen huvitettu — sanoi Iines, joka oli tunnettu luokkansa parhaaksi luisteliaksi.
Ruokasalissa he joivat sitte kahvia ja söivät joulukaakkusia ja torttuja, ja sitte koko joukko lähti iloiten
kelkkoineen, potkureineen ja luistimineen rantaan. Bruuno luisti kelkalla alas mäestä ja vei Elman mukanaan,
Freedrik ohjasi Helkan kelkkaa, ja pikku tytöt huusivat ilosta, kun kelkat liukuivat semmoista vauhtia, että
korvat suhisivat, ja pojat lensivät kuin lumipallot tehden kuperikeikkoja.
Sillä välin Vihtori, Iines ja Meeri olivat koettelemassa luistinrataa, jonka havaitsivat olevan mainiossa
kunnossa. Iines lensi eteenpäin kuten lokki levitetyin siivin, eikä Meerikään jäänyt jälkeen, ja Vihtori esiintyi
turkkireunusteisessa lyhyessä nutussa ja pieni nahkalakki keikarimaisesti asetettuna vähän vinoon hänen
tummankiharaiseen päähänsä. Hän käyttäytyi erittäin somasti ja osasi tehdä jos jonkinmoisia koukeroita
luistimillaan. Asessorin rouva oli myöskin tullut ulos Lillin kanssa, kun ilma oli erittäin leuto ja ihana. Hänkin
tahtoi nähdä, kuinka nuoret huvittelivat. Lilli oli puettu valkoiseen päällysnuttuun ja lakkiin joka oli
reunustettu joutsenen untuvilla, joten häntä syystä sopi nimittää “Lumikoksi”, — niin hieno ja puhdas hän oli,
ja hänen poskensa olivat vienosti rusottuneet raittiista ilmasta. Isä itse laski mäkeä lastensa kanssa ja liikkui
yhtä reippaasti kuin joku heistä. Se oli reipasta, raitista huvitusta, ja kaikki olivat ihan punaposkisia, kun he
vihdoin tulivat sisään päivällistä syömään.
— Tämä on ollut ihana aamupäivä — sanoi Iines, heilutellen käsivarrellaan olevia luistimia.
— Hauskempi ehkä kuin kaupungin radalla, vai miten? — sanoi Freedrik.
— Paras on venetalaslahti täällä kotona — vakuutti Meeri.
— Niin, ihanaa on olla maalla — myönsi Vihtori.
— Sitä minäkin, onhan se toki toista kuin “Espiksellä” kulkeminen — tuumaili Bruuno — ja sitte täällä on
nälkäinen kuin susi, ja kun saa lihapallukoita ja riisiputinkia ja keitettyjä omenia, niin se vasta maistuu!
— Sinä olet varmaankin saanut tietosi vanhalta Marilta — sanoi Freedrik. — Tänään en luule kenenkään meistä
juoksevan pakoon päivällisistä, raitis ilma antaa kyllä ruokahalua.
Aterian jälkeen tuli nuorison koristaa joulukuusi suureen väentupaan, joka iltaa varten oli somisteltuKotona Kerttulassa
69
katajaköynnöksillä ja varustettu ovien sekä ikkunain yläpuolelle asetetuilla kynttiläkaarilla. Tänne kokoontui
pian lukuisa lapsiparvi talon kaikista torpista ja tuvista; keskellä joukkoa seisoi rouva Bergendahl ja puhui
pienokaisille, niinkuin ainoastaan äiti voi puhua. Hän puhui Jeesuslapsesta, joka seimessä makasi, Betlehemin
paimenista ja enkelien laulusta jouluyön hiljaisuudessa, ja miten kaikki ihmiset jouluna iloitsevat sanomasta,
että Vapahtaja on tullut näyttämään tietä taivaaseen sekä vanhoille että nuorille. Pienet vieraat käsittivät
jokaisen sanan, siinä kun he seisoivat piirissä hänen ympärillään tarkasti kuunnellen, mitä hän heille kertoi.
Sitte he lauloivat yhdessä kauniin joululaulun:
“Tervehtii jo meitä Joulu armahin…”
ja joulukuusen kynttilät heijastuivat lasten onnesta säteilevissä silmissä.
Laulun jälkeen tarjottiin kahvia nisusten kera, ja Freedrik sekä Bruuno jakoivat omenia ja kaakkuja puusta.
Sitte alkoivat leikit ilolla ja riemulla. “Lainattiin tulta” ja “leikattiin kauraa”, “kudottiin sarkaa” ja “lähdettiin
viheriälle niitylle”, ja ilo oli kattoon asti. Talon nuoriso oli aina mukana leikkiä ohjaamassa, ja pikku tytöt
varsinkin olivat etupäässä.
Viimeiseksi lapset saivat suuret voileivät, ja ennenkuin he lähtivät, sai jokainen pienen lahjansa sekä
joululehden. Rouva Bergendahl kätteli heitä kaikkia ja kehoitti heitä tulemaan kiltiksi lapsiksi, jotta olisivat
iloksi Jumalalle ja vanhemmillensa.
Nyt lapset läksivät, isot pannukaakkupytkyt nenäliinoihin sidottuina säästöksi kotiväelle; mutta talossa
vietetty joulujuhla loisti heidän mielessään kuten aurinko koko vuoden ajan. Oi joulu, ken kyllin voi kiittää
ihanuuttasi!
Uusi vuosi.
Bruuno oli koettanut uusia suksiansa ja potkukelkkaa, ja Haarald ja Pentti olivat uudistaneet luistimensa;
kaikki olivat sydämmen pohjasta huvitelleet tässä rakkaassa kodissa, ja nyt oli vuoden viimeinen päivä
käsissä.
Tuli leiskui kodikkaasti ruokasalin uunissa, ja perhe oli kokoontunut sen ääreen. Freedrik rikkoi pähkinöitä
lapsille, ja tytöt paistoivat omenia pitkissä langoissa lieden edessä, missä heidän omat poskensa paistuivat
punaisemmiksi kuin heidän omenansa.
Kun puut olivat palaneet hiilelle, otti Bruuno sulatuskauhan ja tinapytkyn valaaksensa uudenvuoden onnea
kaikille. Lapset pitivät tätä tointa hyvin tärkeänä, ja he kokoontuivat kuten varpuset uunin ääreen.
— Loiskis — siinä meni ensi panos vesimaljaan. — Siinä on Gerdan onni, pikku Gerdan, joka on niin kaukana.
— No nähkääs nyt, Gerda saa matkustaa laivalla tänä vuonna! Tuossahan on laiva piippuineen ja kaikki tyyni.
— Niin tietysti, hänenhän täytyy tulla kotiin yli meren. Miten totta tuo onnen tina saattoi puhua!
Sitten tuon valetun kappaleen varjoa täytyi katsella kaikilta puolin, siksi että jokainen oli sanonut
mielipiteensä.
Helkan “onni” oli kuin kukkamalja, ja Meerin kuin morsiamen kruunu. Oli varsin kummallista nähdä, miten
monta eri muotoista kappaletta Bruuno otti ylös maljasta. Kun kaikki olivat saaneet osansa, valettiin vielä
viimeisestä tinapytkystä “kotihaltian” onneksi.
— Eläköön, eläköön kotionni! — huusivat lapset.Kotona Kerttulassa
70
— Miten kauniisti se loistaa lampun valossa!
Kaikki katsoivat ihaellen Bruunon viimeistä mestariteosta, jota kasööri Lange tarkasteli.
— Mitä setä siitä tuumaa? — kysyi Bruuno uteliaasti.
— Minusta se näyttää olevan kaunis puu, jossa on tuuheat oksat ja monta pientä vesaa.
— Todellakin, sitte se on kuvaannollinen onni — sanoi asessori. — Antakaa minun katsoa, — oikein! Puu se
onkin, ja puu merkitsee perhettä, jonka levitetyt oksat tahtovat suojella ja hoitaa nuoria vesoja. — Hän laski
käsivartensa vaimonsa vyötäisille ja katsoi ympärillään olevaa perhettänsä. — Niin tulee olla! Jos ollaan
kaukana taikka lähellä, tulee kodin helman aina tuntua turvallisimmalta ja lämpimimmältä satamalta. Jumalan
kiitos hyvästä kodista!
Freedrikin silmä kohtasi isän silmää, sitte hän painoi suudelman äitinsä kädelle. — Kun minä kerran rakennan
oman pesän, otan kaikessa esikuvaksi lapsuudenkotini — sanoi hän hiljaa.
“Kotihaltian onni” pantiin ylös astiakaapin päälle, jossa jokainen saattoi sen nähdä. Sitte viskattiin kenkiä ja
sytytettiin kynttilää saksanpähkinän kuoressa, jotta saataisiin tietää tulevan vuoden tapahtumia. Vihdoin
Roosa täti ripusti vihkisormuksensa hiuskarvaan, pudotti tämän juomalasiin, ja toisella kädellään pitäen kiinni
Meerin kädestä hän luki seuraavat sanat:
“Mikä Meerin kohtalo? Sormus kulta, kerro jo! Kunniaa, Mainetta, Vaunuja ja kartanoita, Rahoja ja tavaroita,
Rikkautta, onnea, Köyhyyttä ja puutetta, Uskoa, Toivoa?”
Viimeisten sanain kaikuessa kilahti sormus hiljaa ja sointuvasti lasin syrjää vasten, ja se oli tädin sanojen
mukaan ennustus Meerin uudelle vuodelle. Nyt piti kaikkien vuorostaan koettaa samaa temppua. Freedrik sai
“kunniaa” ja Helka “rahoja ja tavaroita”, herra Kontio “mainetta” ja Bruuno “vaunuja ja kartanoita”, ja hän
sanoi heti sen ennustuksen todistavan, että hänestä tulisi hyvinvoipa maanviljeliä. Illalliseksi tarjottiin vielä
kerran jouluruokaa, ja Freedrik sai mantelin puurovadista.
— Lyyryn saat keväällä — ennusti isä, ja äiti hymyili toivoa ilmaisevaa hymyilyä, sillä hän tiesi kyllä poikansa
tekevän parastaan.
Ennenkuin lapset menivät levolle, kokosi isä heidät vielä kerran yhteen vuoden viimeisenä päivänä.
— Jokainen uudenvuoden-aatto on kuten tienpylväs — sanoi hän — siihen seisahdutaan ja katsellaan taaksepäin
matkaa, joka on kuljettu, ja sitte katsotaan taas eteenpäin kohti toista tienpylvästä. Se näyttää olevan kaukana,
niin kaukana, mutta aika rientää kuten unennäkö. Kun siinä sitte seisotaan, muistaa sydän kiitollisuudella
kaikkea hyvää, mitä Jumala on lahjoittanut menneinä vuosina. Talven iloiset leikit, kevään valoisat päivät ja
kesän runsaat riemut, samaten kuin syksyn työ, kaikki, kaikki ovat Hänen armolahjojansa. Mutta näitä
muistaessa tulee myöskin mieleen kaikki ne hyvät päätökset ja aikomukset, joita olemme unohtaneet panna
täytäntöön, kaikki viat ja puutteet. Hyvä ja paha ovat ainaisessa taistelussa sydämmessämme. Rukoilkaamme
Jumalaa tämän uuden vuoden alkaessa auttamaan meitä voittamaan itsemme siten, että hyvyys lopulta voiton
saavuttaisi. Ja nyt hyvää yötä! Jumala siunatkoon pieniä taimiani!
Eedit ja Ester kiirehtivät ensin isän syliin ja sitte äidin, sitte tuli kaksoisten vuoro, ja sitte tahtoivat isot siskot
myöskin olla mukana, siksi että he kaikin muodostivat suuren piirin isän ja äidin ympäri tuossa suuressa
uudenvuodensyleilyssä.
Pikku lasten poismentyä istuivat vanhemmat vielä keskustelemassa entisistä ja tulevaisista asioista, sillä
muisto ja toivohan ovat ne renkaat, jotka yhdistävät menneisyyden tulevaisuuteen. Kun ruokasalin suuriKotona Kerttulassa
71
seinäkello juhlallisesti löi kaksitoista lyöntiänsä, nousivat kaikki istualta ja toivottivat toisilleen onnellista
uutta vuotta.
— — — — — — — — — — — — — — — — —
Uuden vuoden aamu oli kylmä ja tuulinen, mutta huurre kimalteli puissa auringonpaisteessa ja maailma näytti
siltä, kuin sekin olisi noussut nuortuneena yön hämärästä uutta vuotta vastaan ottamaan. Freedrik lähti isänsä
ja setänsä mukana kirkkoon, mutta naisväki jäi kotiin pakkasen takia, ja senkin vuoksi, että heidän iltapäivällä
jälleen tuli ajaa sama tie pappilaan onnellista uutta vuotta toivottamaan.
Lotta täti, joka ei milloinkaan pelännyt ilmaa, oli se minkälainen hyvänsä, tuli kuitenkin Kerttulaan ja toi
uudenvuodenlahjaksi täydessä kukassa olevan atsalean, joka oli kääritty pumpuliin ja pantu suureen koppaan.
Sitäpaitsi hän toi mukanaan Heikin valokuvan, jonka päällekirjoituksena oli: “Ystävilleni Kerttulassa
sydämmellisimmät onnentoivotukseni tulevaa vuotta varten”.
Täti antoi houkutella itsensä jäämään päivälliselle naapuriensa luo, ja sitte hän tarjosi Helkalle paikan
reessään pappilan matkalle. Vanhan ystävällisen tädin vieressä Helka sai istua pehmeitten
karhunnahkavällyjen sisällä, ja tädin harmaat hevoset laukkasivat eteenpäin tietä pitkin semmoisella
vauhdilla, että oikein riemulla sitä katseli; mutta sellaisia juoksioita kuin Santaniemen kartanossa ei
löytynytkään likimailla.
Pappilaan oli joukko pitäjäläisiä kokoontunut, ja nuoriso huvitteli suuressa tilavassa salissa, jossa Vihtori
liikkui kohteliaana isäntänä nuorten keskellä ja Elma koetti parastaan emäntänä. Meeri soitti muutamia
kappaleita, ja Vihtori lauloi kauneimpia laulujansa. Pruustinna tarjosi komean illallisen, jonka jälkeen kaikki
lauloivat ehtoovirren, kuten pappilassa aina oli tapana.
Kun vieraat läksivät kotiin, oli tuuli yltynyt ja lumi putoili suurissa hiutaleissa; metsässä suhisi ja vinkui, ja
herrat vetivät turkinkauluksensa korviensa yli.
Seuraavana päivänä täytyi yhtä mittaa istua sisällä, sillä korkeat kinokset täyttivät sekä maantiet että kaikki
polut. Bruuno lapioitsi lunta koko päivän, sillä välin kuin toiset olivat ruokasalissa koossa ja lukivat ääneensä
uusista joululahjakirjoistaan. Hämyssä leikittiin lasten huviksi “piilosta” sekä “kettua ja hanhea”.
Pari päivää myöhemmin matkustivat Helkan vanhemmat pois, mutta Helka sai jäädä siksi kunnes loma-aika
loppui. Aika kului kuin siivillä, ja joka päivä tarjosi aina jotakin uutta täällä kotona Kerttulassa. Mutta pian jo
lähestyi “Nuutti, joulun loppu”, ja silloin täytyi nuorison lähteä kaupunkiin jälleen lukujansa hoitamaan.
— Voi, nyt on tämä ihana joululoma ohitse — sanoi Bruuno huoaten illalla ennen lähtöänsä.
— Niin, kyllä tuntuukin ikävältä jättää koti — myönsi Meeri — mutta hauskaa on taas päästä kouluun ja tavata
kaikki toverit.
Freedrik oli samaa mieltä. Kotona nautitun levon jälkeen oli hänestäkin taas hauska käydä työhön käsiksi.
— Loma-aika on koululle sama kuin sunnuntai työviikolle, ne tarvitaan molemmat — sanoi äiti. —
Lakkaamaton työ painaa sielun voimat lamaan, ja lakkaamaton lepo veltostuttaa ihmistä. Ymmärrän varsin
hyvin, että te lukukauden alussa halajatte käydä käsiksi kirjoihinne, sillä maanantai-aamuna minä aina tunnen
suurta halua ryhtyä uuden viikon töihin. Mutta sitte on taas niin herttaista, kun lauantai-ilta tulee rauhallisena
muistuttaen sabbatin suloista lepoa. “Muistakaa pyhittää lepopäivää”, lapset! Sitä käskyä älkää milloinkaan
unhottako.
— Minun mielestäni pyhäpäivän rauhasta jotakin jää äitiin koko viikoksi — sanoi Freedrik hellästi hyväillenKotona Kerttulassa
72
äitiään.
— Me emme saa väärin käyttää sabbattia, mutta yhtä tärkeätä on, että teemme jokaisen päivän Herran
päiväksi. — Jokaisena tuntina ja hetkenä voimme puhua Jumalan kanssa; jos olemme kotona taikka muualla,
voimme kiittää ja ylistää häntä. Tämän meidän sisällisen sunnuntai-elämämme täytyy sitte jokapäiväisessä
elämässämme kantaa hedelmiä, niin että me kärsivällisinä, rakastavaisina ja itsekieltävinä palvelemme
toisiamme. — Tulevaisuus on valoisena ja hymyilevänä edessänne, rakkaat lapseni, iloitkaa siitä. Neljä pientä
sanaa tahdon teroittaa mieleenne jättäissäni teidät hyvästi: “Sinä, Jumala, näet minut”. Pitäkää ne
muistissanne, niin saatte nähdä, että suuri voima on niissä sanoissa. Jos me aina muistaisimme, että me
kuljemme Jumalan silmien edessä, kuinka toisin me silloin eläisimme tässä maailmassa!
Kaikki istuivat ääneti miettimässä äidin sanoja. Niiden muisto oli aina yhdistyvä siihen muistoon, joka heillä
oli oleva tästä viimeisestä, suloisesta illasta heidän rakkaassa kodissansa. — Sitte lapset tulivat sanomaan
hyvää yötä; Lilliä nostettiin tavallisuuden mukaan sylistä syliin, ja jokainen häntä hyväili.
— Kasva suureksi ja vahvaksi, pikku sisar — sanoi Freedrik, kohottaen hänet käsivarrellaan aina kattoon asti.
— Lilli tattoo katvaa ylöt taivaateen.
— Silloinhan tulet jättiläistytöksi, pitemmäksi kuin pisin joulukuusi metsässä!
— Ei, ei, Lilli lentää näin! — Tuo pieni keijukainen levitti käsivartensa ja heilutti pieniä käsiänsä ilmassa.
— Älä lennä liian kauaksi meistä, pieni enkeli — kuiskasi veli, sulkien hänet hellästi syliinsä.
Lilli hyppäsi iloisena hänen polveltaan seurataksensa hoitajaansa lastenkammariin. Kynnykseltä hän kääntyi
vielä takaisin ja heitti veitikkamaisesti sormisuukkosen kaikille sekä hiipi sitten hymyillen huoneesta. Tämä
oli hänen hyvästijättönsä, ja siskojen oli kyllin syytä pitää näitä jäähyväisiä rakkaassa muistissa jäljestäkin
päin.
Seuraavana aamuna, kun pimeys vielä peitti meret ja manteret, veivät Kerttulan reippaat juoksiat talon
nuorison laukkuineen kamssuineen asemalle, sillä nyt oli joululoma loppunut ja uusi vuosi töineen
velvollisuuksineen oli odottamassa.
Talvihuvit kaupungissa.
Elämä kaupungissa meni taas tavallista rataansa, ja koululapset hyörivät ympäri kuten iloiset mehiläiset, jotka
lentävät edestakaisin.
Lauantaikokoukset Langella olivat myöskin uutta vauhtia alkaneet, sitte kuin Meeri ja muutamat muut
luokkalaiset olivat ruvenneet julkaisemaan pientä sanomalehteä. Se painettiin hehtograafilla ja sen nimi oli
“Meteoori”, joka olikin erittäin sopiva nimi, koska se ei ilmaantunut säännöllisesti, vaan ainoastaan silloin,
kun satuttiin saamaan oikein onnistuneita kirjoituksia. Sen jälkeen kuin Vihtori ensi numeroon oli kirjoittanut
oikein näppärän runomittaisen tilaus-ilmoituksen, varrottiin Meteooria mitä hartaimmasti koko luokalla, jonka
piirissä sillä oli useimmat tilaajansa. Myöskin Kerttulassa odotettiin mitä suurimmalla uteliaisuudella jokaista
numeroa, vieläpä Gerdan ja Heikinkin luo löysi tuo lentolehti tiensä.
Lauantaikokouksissa keskusteltiin sanomalehteä koskevista asioista. Iines Stormbom kirjoitti kronikat
jokaiseen numeroon, ja kummallista oli, kuinka paljo hauskaa hänellä oli kerrottavaa kaikesta, mitä oli
tapahtunut toveripiirissä. Meerillä oli uutis-osasto toimitettavana, ja hän etsi pieniä ja hauskoja uutisia suurella
innolla; hän pani myöskin muistiin kaskuja ja sukkelia kokkapuheita, jotka saivat yhteiseksi
otsakirjoituksekseen “Kaikenlaista”. Helkassa oli vähän runoilijan vikaa; hän kirjoitti kesä-illan kauneudestaKotona Kerttulassa
73
ja rekimatkoista sydäntalvella, ja Freedrik kirjoitti tieteellisiä kyhäelmiä mieli-aineittensa alalta. Kotoisen
tekiän kirjoittama novelli piti myöskin olla, sillä se oli päätetty, ettei mikään toisista lehdistä otettu saanut
kelvata. Toivo Stenberg hoiti hehtograafia ja Meeri lehden jakamista. Tämä pieni sanomalehtipuuha huvitti
suuresti kaikkia osaa-ottavia.
Kun nyt ei ollut mitään joululahjoja laitettavana, päättivät tytöt lauantai-iltoina ommella vaatteita muutamille
köyhille lapsille, joitten äidin rouva Lange tunsi. Sillä välin kuin he tekivät työtä, lukivat pojat vuorotellen
ääneensä; siten heidän pieni seuransa tuotti todellisempaa tyydytystä, kun se ei ollut olemassa ainoastaan
heidän omaa huviansa varten, vaan myöskin muiden hyödyksi. Roosa täti johti lasten ompelusta ja leikkasi
sellaisia vaatteita, joita hän tiesi parhaiten tarvittavan köyhissä kodeissa.
Kaikkina kauniina päivinä, kun päivällinen oli ohitse, kulkivat Meeri, Helka ja pojat luistimineen
luistinradalle, missä tavallisesti tapasivat Toivon, Iineksen, Elman ja monta muuta toveria. Heidän oli silloin
tapana kilpailla luistelussa taikka luistella käsi kädessä, joka myöskin oli “hirveän hauskaa”.
— Minä ajattelen kuitenkin usein kaipauksella luistinrataa kotona venetalaslahdella — oli Helkan tapana sanoa,
kun Freedrik auttoi häntä pysymään luistimilla, joilla hän oli vähän tottumaton liikkumaan ja sitäpaitsi
jotenkin “arkamainen”, kuten Meeri sanoi. — Siellä ei tehnyt mitään, jos kaatuikin välistä ja oli vähän
kömpelö, mutta täällä olen niin ujo, kun oppimiseni käy niin hitaasti.
— Älä huoli, en luule, että täällä kukaan joutuu niin tarkkaan katselemaan toista — lohdutti serkku, kurottaen
hänelle vahvan kätensä tueksi, jotta hän saisi rohkeutta lähteä radalle, jossa Meeri ja Toivo lensivät tuulen
nopeudella.
Kello seitsemän täytyi tämän iloisen huvin kuitenkin loppua, jos tahtoi tarkasti lukea huomispäivän läksyt, ja
pian reippaat luisteliat olivatkin jo ajatuksineen syvästi vaipuneet luettaviinsa, Bruunokin vanhaan pöpöönsä,
matematiikkaan. — Lukukauden kuluessa he olivat monesti käyneet raajarikkoisten koulussa Jannea
katsomassa. Varsinkin Freedrik otti hyvin lämpimästi osaa pojan kohtaloon ja iloitsi hänen edistymisestään;
hän oli mielestään jonkinmoisessa edesvastuussa heidän yhteisestä turvatistaan, jonka hyväksi he vielä
jokainen uhrasivat osan kuukausirahoistaan. Myöskin Bruuno ajatteli pikku Jannea, kun hän urhoollisesti
riensi Fazerin myymälän ohitse akkunaan katsahtamatta.
Vanhemmat eivät olleet kieltäneet lapsia menemästä kutsuihin toveriensa luo, elleivät kutsut olleet sitä laatua,
että ne vaikuttivat häiritsevästi heidän koulutyöhönsä. Eräänä päivänä tytöt tulivat kotiin aivan ihastuksissaan
ja kertoivat, että Iines Stormbom seuraavana päivänä viettäisi syntymäpäiväänsä sekä että hän oli
vanhemmiltaan saanut luvan kutsua koko luokkansa luokseen.
Helka oli hyvin mielissään, kun sai ottaa yllensä uuden sinisen hameensa, ja Meerikin, joka ei yleensä paljon
välittänyt puvustaan, oli nyt salavihkaa poikkinaisella kivikynänpätkällä polttanut kiharoita otsalleen.
— Sinähän olet kuten kerimätön lammas — sanoi Bruuno, kun tytöt valmiiksi puettuina astuivat ruokasaliin; ja
Meeri raukka oli aivan häpeillään poltettujen kiharoittensa takia ja olisi hartaasti halunnut juosta kamariinsa
pistääkseen päänsä pesuvatiin, jotta hiukset olisivat oientuneet.
Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa, vaan hänen täytyi alakuloisena lähteä matkalle. Kun myöskin Toivo veti
suutansa nauruun hänet nähdessään, päätti Meeri pyhästi, ettei hän enää milloinkaan tuolla tapaa pahentaisi
komeata tukkaansa.
Tuomari Stormbom asui suuressa kauniissa rakennuksessa Unioninkadun varrella, ja hänen hauskassa
salissaan oli lukuisa joukko nuoria poikia ja tyttöjä koossa, kun Helka, Meeri ja Bruuno astuivat sisään. Iines,
talon tytär ja päivän sankaritar, oli valkoiseen pukuun puettuna. “Oikein sievä”, tuumasivat pojat. Toivo, joka
oli luvannut tehdä isännän virkaa, oli kutsunut hänet ensimmäiseen tanssiin. Eeva näytti myöskin hyvinKotona Kerttulassa
74
suloiselta, vaikka hän aina pysyi syrjemmällä, antaen vanhemman sisarensa olla ikäänkuin johdossa ja
etupäässä, ja Ossi ajatteli vain, miten hän tarjottaissa virkistyksiä saisi runsaan osan itselleen.
Tänään hän saikin ahmia kylläkseen, sillä ruokasalin pitkä pöytä oli katettu täyteen kaikenlaisia herkkuja:
siellä oli kahvia, leipiä, omenia ja marmelaadeja sekä rusinoita ja manteleita suurissa lasi-astioissa. Iines oli
aamulla saanut kaksi kukoistavaa ruusua sekä kopallisen hyasintteja ja kieloja; ne koristivat nyt komeata
pitopöytää, jonka ääreen seura kokoontui kuten mehiläisparvi hunajakukkien ympäri.
Salissa soitti Iineksen vanhempi sisar iloista säveltä, ja Toivo oli Iineksen kanssa ensimmäisenä parina
“jenkkaa” tanssimassa. Helka ja Eeva istuivat tavallisuuden mukaan nurkassa ja katselivat valokuvia, mutta
vihdoin hekin uskalsivat tulla lattialle, ja heidän oli hyvin hauska, kun kerran pääsivät alkuun.
Useimmat huvittelivat oikein sydämmestään, mutta sohvassa istui muutamia suurempia tyttöjä, jotka
nyrpistivät nenäänsä; he olivat olleet tanssiaisissa monta kertaa ennenkin ja heidän mielestään nämät olivat
ihan epä-onnistuneet, sillä ei yksikään herroista tanssinut hansikat kädessä, ja lisäksihän ne olivat pelkkiä
lapsia ja pikkupoikia. He löyhyttelivät itseään suurilla viuhkoilla ja nauroivat, kun voileipiä tarjottiin teen
mukana. — Uih, niin sietämättömän ikävä ilta tämä oli!
Toista mieltä olivat kuitenkin muut seuralaiset, sillä he olivat leikkineet ja tanssineet, kunnes posket punaisina
hehkuivat ja sydän vilkkaasti sykähteli. Nuot tyytymättömät neidet saivat häiritsemättä istua, sillä ei yksikään
pojista huolinut pyytää heitä tanssimaan.
— Me olemme vain pikku poikia heidän mielestään — sanoi Toivo nauraen — antaa heidän olla; tämä ei ole
mikään “paali”, vaan pienet huvit, joissa vähän pyörielemme jalkojamme notkeammiksi näin luokkatoverien
kesken.
— Niin, yhden-ikäiset sopivat parhaiten leikkitovereiksi — sanoi rouva Stormbom. — Emme enää milloinkaan
kutsu Bergmanin eikä Winterin tyttöjä, sillä eivät he huoli leikkiä teidän kanssanne, senhän näkee varsin
selvään. Lapsi parat, he ovat vanhentuneet ennen aikojaan. Millä he itseään huvittavat, kun tulevat isoiksi?
Etehisessä oli aika liuta, kun illalla erottiin.
— Hyvää yötä, Meeri! — Menemmekö “potkimaan” huomenna iltapäivällä?
— Kyllä, sopiihan se, kun on lupapäivä.
— Me tapaamme siis toisemme radalla!
— Ylihuomennahan meillä taas on tuo ilkeä “matti!” Nyt lähden! Hyvää yötä!
— — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavana päivänä tytöt makasivat puoleen aamupäivään asti, ja Bruunoa oli melkein mahdoton saada
hereille. Oli se hyvä, että Iineksellä ei ollut muuta kuin yksi syntymäpäivä vuodessa.
Sitte tuli Roosa täti kuulustelemaan, minkälaista heillä oli pidoissa ollut, ja kaikki kerrottiin juurta jaksain,
sekä kahvileivistä että nimipäivälahjoista ja kotimatkasta ja puheliaasta issikasta, jonka sattuivat saamaan.
Hauskaa oli pidoissa ollut, ja se ilo oli kyllä heidän muistossaan säilyvä.
— Mutta nyt vihdoin täytyy nousta vuoteesta — tuumasi Helka oikaisten sääriään. — Hyvin sitä väsyttää
tällaisten huvien jälkeen.Kotona Kerttulassa
75
— Mitä vielä — sanoi Meeri — iltapäivällä minä menen Toivon ja Bruunon kanssa koettelemaan uutta
potkuriani; se vie tuota hätää väsymyksen ruumiistani. Tule sinäkin mukaan!
Kaikenlainen talvi-urheilu oli Meerille mieluista, ja vaikka pakkanen puri nenänpäähän, läksi hän kuitenkin
aina raittiiseen ilmaan. Helka sitävastoin ei aina ollut yhtä urhea, ja monesti, milloin luistinrata houkutteli, jäi
hän kotiin kylmällä vedellä hautomaan äitinsä kipeää otsaa tahi muuten pitämään hänelle seuraa, kun hän
makasi väsyneenä. Ei mikään huvi ollut hänelle niin mieluinen, kuin oleminen äidin pienenä apulaisena
kodissa.
Kevät-talvesta, kun aurinko jo rupesi sulattamaan jäätä katonräystäistä, sattui Helka kylmettymään, ja hänen
täytyi olla sisällä muutamia viikkoja. Kun hän jälleen pääsi ulos, oli jo melkein kevät. Nuoret rupesivat nyt
nousemaan aikaisin vuoteelta sunnuntaisin, menivät sitte kävelemään aina Eläintarhaan asti ja tulivat kotiin
kädet täynnä “palmuja” eli “pajukissoja”, jotka niin lupaavina ilmoittivat, että kevät todellakin oli tulossa. Ja
aurinko paistoi, ja lumikinokset sulivat, ja sitten oli jo pääsiäinen.
Kotiin pääsiäiseksi.
Kun oli viikko pääsiäislupaa, niin kukapa meidän nuorista ei silloin olisi mielellään lähtenyt kotiin Kerttulaan.
— Vanhemmat kyllä tiesivät, että lapset hartaasti halasivat kotiin, ja siksi olikin luvattu, että he pääsiäiseksi
pääsisivät. Myöskin Helkan piti tulla mukaan, sillä “hän on juuri kuin meikäläisiä”, arveltiin Kerttulassa, ja
Roosa täti luuli, että maailma tekisi hänelle hyvää pitkällisen yskän perästä.
Iloisina ja toivoa täynnä he istuivat junaan, ja ajatukset riensivät kilpaa höyryhevon kanssa päämaalia kohti.
Mutta kun he ennättivät koti-asemalle, ei isä ollutkaan kuten tavallisesti heitä vastassa, vaan ainoastaan
tallirenki, joka näytti vakaalta ja alakuloiselta.
— Mitä oli tapahtunut kotona? — Lilli makasi sairaana, ja tohtori oli sanonut, että hän oli kovin huono. — Voi,
nyt meni heidän aurinkonsa pilviin, ja äänettöminä ja surullisina he istuivat rekeen. Äiti oli kyllä kirjoittanut,
että Lilli kauan oli ollut yskässä ja että hän oli heikko, mutta ei heistä kukaan käsittänyt sen olleen vaarallista.
Tuo rakas pieni auringonsäde, pitikö hänen nyt mennä pois heidän luotaan? Sitä he eivät ensinkään tahtoneet
uskoa.
Isä tuli heitä vastaan verannassa.
— Oi isä, mikä meidän Lilliä vaivaa?
— Hän sairastui kolme päivää sitte keuhkotulehdukseen, kuume on kova, ja hän on usein tainnoton — vastasi
asessori surullisena.
Meeri kietoi nyyhkyttäen kätensä hänen kaulansa ympäri.
— Tottahan vielä on toivoa?
Isä pudisti vakavasti päätään; näkyi selvästi, ettei hän tahtonut heihin synnyttää turhaa toivoa. Kaikki kulkivat
hiljaa varpaillaan; ei kukaan puhunut ääneen, ja koko talo oli niin hiljainen, ikäänkuin ei siellä asukkaita olisi
ollutkaan. Makuuhuoneessa pienellä vuoteellaan kamppaili pienoinen olento viimeistä kamppaustansa, eikä
mikään ihmisvoima enää voinut tehdä mitään hänen puolestaan, kodin lemmikin, jonka lyhyttä
lapsuudenpäivää jokainen oli koettanut sulostuttaa.
Vuoteen ääressä istui äiti, niin tyvenen ja kärsivällisen näköisenä, että oikein oli rauhoittavaa katsella häntä, ja
piti Lillin kuumeista kättä omassaan. Nytkin, koetuksen hetkenä, oli äidillä tervetuliaishymy ja hellä katseKotona Kerttulassa
76
rakkaille matkustajille; sitte hän antoi heidän kaikkien tulla vuorotellen hyväilemään pientä vaaleata päätä,
joka levottomana vääntelihe pään-aluksella. Pikku Lilli raukka, hän kärsi paljon, sydän oikein tahtoi särkyä
hänen tuskiaan nähdessä, ja kuitenkin jokainen siinä seisoi voimatta mitään.
Kaikki tahtoivat niin mielellään auttaa sairaanhoidossa, tytöt tahtoivat välttämättömästi valvoa, mutta äiti ei
antanut, heidän täytyi levätä matkansa jälkeen.
Seuraavana päivänä oli pitkäperjantai. Se oli surullinen, synkkä päivä, taivas oli pilvessä, ja tunnelma yleensä
surullinen tässä ennen niin iloisessa kodissa. Kun äiti tuli ulos sairashuoneesta, kokoontuivat kaikki hänen
ympärilleen ja katsoivat häneen levottomin ja kyyneleisin silmin.
— Te olette tottuneet auringonpaisteeseen ja iloisiin päiviin — sanoi hän hellästi — mutta älkäämme pimeinä
hetkinä unhottako Jumalan hyvyyttä. Tänään Kristus riippui ristinpuussa meidän syntiemme tähden,
oppikaamme Hänestä kantamaan ristiämme kärsivällisyydellä ja toivolla.
Illalla juuri auringonlaskun aikaan lensi tuo pieni lapsenhenki maallisesta majastaan. — Äiti, ota Lilli — olivat
hänen viimeiset sanansa kuumehoureessa, ja suljettuna äitinsä syliin hän veti viimeisen henkäyksensä.
Kun siskot tulivat huoneeseen, makasi hän valkoisessa vuoteessaan, hieno poski keveästi leväten patjaa vasten
ja kädet ristissä peitteen päällä. Siinä oli pieni uinuva enkeli, joka oli palannut ijäiseen kotiinsa.
— Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi — sanoi isä juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte
sanomaan hyvästi pienokaiselle.
Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan
sinne, mutta oli ikäänkuin hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.
Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle.
Koko luonnossa oli kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien lintujen kanssa
laulamaan pääsiäisvirttä.
Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja
koettivat kaikin tavoin lieventää heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana kuten
aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski
kiitollisena poikansa tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen valkoiseen arkkuun.
Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin mullan poveen suuren koivun
juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti
ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta
äiti itki niin hiljaa kuin kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää Jumalaa siitä, että
hänen pieni lapsensa oli päässyt “hyvän paimenen” helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset
saattaneet ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas; mutta pikku Ester kiipesi äitinsä
syliin, painoi poskensa äitinsä poskea vasten ja kuiskasi ujosti: — Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi
enkä ole koskaan enää paha.
Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten
hyväksi hän saattoi elää.
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa — sanoi Meeri viimeisenä päivänä, minkä he olivat kotona — mutta en
kuitenkaan millään ehdolla olisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa nähdä Lilliä!Kotona Kerttulassa
77
— Hän tahtoi lentää — sanoi Freedrik — nyt hän on saanut siivet.
Meeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja silitteli hiljaa hänen päätänsä. — Olemme
viettäneet raskaita päiviä yhdessä — sanoi hän — mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt ohitsemme
jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru vetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän
päämaalimme! — Mutta katsokaa nyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja
kävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille oikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan
hyvää sydäntä, ettei teistä kukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. — Hän noikkasi lempeästi hymyillen heille,
ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän unhotti oman katkeran surunsa.
Niin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan sulanut, ja umput puissa paisuivat auringon
lämmössä. Nuoret kulkivat hitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin. Kaukana
metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten rinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli
leivonen liverrellen riemulaulujaan.
Siellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi menneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista.
Nuo pienet esikoiset kurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman vehreyden arkoja
ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän sanansaattajia.
Freedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä, mutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui,
hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt.
— Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme, nämä kevään enteet — sanoi hän. —
Me olemme vielä samanlaisia kuin ne, kevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme
eteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän onnekseen ja ilokseen koko
elin-ajaksemme.
— Niin, niin, sitä me tahdomme! — vakuuttivat kaikki.
— Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo ympärillämme; kuulkaa, kuinka
ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se tahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä,
jotta emme tuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! — Freedrik heilutti innokkaasti lakkiansa ilmassa.
— Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä — sanoi Meeri.
— Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne — tuumasi Bruuno.
— Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä — sanoi Freedrik. — Isä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa
hedelmää kevät-oraistaan. Kevät antaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! — Katso,
Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten meidän köyhä Suomemme sentään on
kauneudesta rikas!
Läpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.
End of the Project Gutenberg EBook of Kotona Kerttulassa, by Aina
*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KOTONA KERTTULASSA ***
***** This file should be named 18710-8.txt or 18710-8.zip ***** This and all associated files of various
formats will be found in: http://www.gutenberg.org/1/8/7/1/18710/
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders EuropeKotona Kerttulassa
78
Updated editions will replace the previous one–the old editions will be renamed.
Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in
these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission
and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this
license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT
GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used
if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies
of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as
creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given
away–you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.
*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR
USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using
or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you
agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License (available with this file or online
at http://gutenberg.org/license).
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have
read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must
cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If
you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not
agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom
you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an
electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that
you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of
this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm
electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project
Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation
copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the
United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying,
distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to
Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of
promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with
the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can
easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full
Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.Kotona Kerttulassa
79
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work.
Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying,
performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm
work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country
outside the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project
Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any
work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is
associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may
copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or
online at www.gutenberg.org
1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or
providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you
must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use
of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright
holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License
for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any
files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this
electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or
immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or
proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format
used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you
must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a
means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any
alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project
Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project
Gutenberg-tm electronic works provided that
– You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm worksKotona Kerttulassa
80
calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner
of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following
each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at
the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation.”
– You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30
days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must
require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and
discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works.
– You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a
replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
– You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on
different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright
research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection.
Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored,
may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors,
a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES – Except for the “Right of Replacement or
Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the
Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work
under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU
AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF
WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH F3. YOU
AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER
THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT,
CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE
POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND – If you discover a defect in this electronic
work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending
a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical
medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work
electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive
the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in
writing without further opportunities to fix the problem.Kotona Kerttulassa
81
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided
to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED,
INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR
ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of
certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state
applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation
permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement
shall not void the remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY
– You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the
Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this
agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project
Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise
directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any
Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm
work, and (c) any Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm
Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the
widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the
efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need, is critical to reaching
Project Gutenberg-tm’s goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely
available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to
provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about
the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections
3 and 4 and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation
organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue
Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Its 501(c)(3) letter is
posted at http://pglaf.org/fundraising. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are
tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers
and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500
West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email business@pglaf.org. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation’s web site and official page at http://pglaf.org
For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations toKotona Kerttulassa
82
carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely
distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated
equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status
with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all
50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort,
much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in
locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or
determine the status of compliance for any particular state visit http://pglaf.org
While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation
requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states
who approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment
of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are
accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate,
please visit: http://pglaf.org/donate
Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.
Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic
works that could be freely shared with anyone. For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.
Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as
Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in
compliance with any particular paper edition.
Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the
Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe
to our email newsletter to hear about new eBooks.
*** END: FULL LICENSE ***
Kotona Kerttulassa
A free ebook from http://manybooks.net/